Top Social

Image Slider

Päivä Darmstadtissa

maanantai 30. syyskuuta 2013
Saksassa harva kaupunki on Pariisi. Myöskään Darmstadt ei olisi kovin vahvoilla pittoreskeimmistä paikoista äänestettäessä: toisen maailmansodan aikana tuhannen päreiksi pistetty kaupunki on tunnettu lähinnä teknillisestä yliopistostaan, ei jälleenrakennusarkkitehtuuristaan.

Kaikesta huolimatta täälläkin on silmänruokaa vaikka kuinka, kunhan tietää eksyä oikeille hoodeille. Kävelytin tänään kameraa kävellessäni kauneimman kaupunginosan Bessungenin kautta keskustaan, mutta täällä on vielä niin vihreää ja lehtevää, että jäi somat saksalaiskorttelit muistikortilla kakkoseksi.

Nurkan takana keskustasta. Arska paistoi vielä keskipäivällä pilvettömältä taivaalta, ja arvoin koko ajan, onko takin kanssa liian kuuma vai ilman sitä liian kylmä.

Poliisilaitoskaan ei ole täällä hullumman näköinen.


Bessungenista löytyy myös barokkipuistikko Orangerie, jossa on kukkapenkkiä, palmua ja suihkulähdettä vaikka muille jakaa. Lisäksi ranskalaisittain lausuttu nimi rullaa ihanasti kielen päällä.

Orangerien sivukujalta löytyi myös muorivärillä komeileva tehdashallin näköinen rotisko, joka pitää sisällään näemmä juhlatilan. Symppis!
Niin ikään Bessungenissa sijaitsee yksi kaupungin kivoimmista kahviloista, viereisen ratikkalinjan mukaan nimetty Linie 3. Piipahdin siellä kävelyretken päätteeksi syömässä törkeän hyvää omenakakkua ja hörppimässä kunnioitettavan kokoisen Milchkaffeen (muualla maailmassa café au lait), jotka kustansivat tippeineen päivineen järisyttävät 6 euroa. Kyllä Saksassa on ihmisen hyvä olla.

Triviaa: Darmstadt ei voi myöskään elvistellä erityisen kutsuvalla nimellä. Nykysaksaksi mesta on siis Suolikaupunki, joskaan muinaissaksalaiset eivät ilmeisesti ihan siihen lopputulemaan ole tähdänneet.

Kiinnostaisko formulat?

perjantai 27. syyskuuta 2013

Jottei koko blogi nyt aivan vaihdoksi menisi, niin kerronpa, että kävin pari viikkoa sitten elokuvissa. Itse en olisi heti ekaksi valinnut 70-luvun formulakuskeista kertovaa leffaa, mutta sen kaveri halusi nähdä, joten katsottava oli, oli Rushin mainosjuliste kuinka ruma tahansa. Varauduin kahden tunnin tylsyyteen ja kovaääniseen pärinään.

Jännittävään formula 1 -vuoteen 1976 sijoittuva tulkinta kahden täysin päinvastaisen kuljettajan välisestä kilpailuasetelmasta ei lähtökohtana tarjoa mitään uutta auringon alla, ja formuloihin perehtyneet tietänevätkin juonen jo valmiiksi. Enpä kuitenkaan muista, milloin viimeksi olisin nähnyt mitään yhtä intensiivistä. Päähenkilöt ovat tosi vaikean oloisia tyyppejä, joiden unelmatyö meinaa viedä hengen, ja silti pystyin samaistumaan. Daniel Brühlin näyttelemä Niki Lauda jäi sydämeeni sympaattisimpana lähtökohtaisesti ei-sympaattisena tyyppinä. Plussaa tietty myös leffassa kuullusta saksasta. :]

Hitonmoisen pärinän kohdalla ennakkoaavistukseni sentään toteutuivat.

Ps. Tässä nousi esiin akuutti kysymys: miten ihmeessä saksaa puhuvat tyypit dubbaavat luontevasti englanninkielisen leffan, jossa puhutaan myös saksaa? Emmää vaan tajuu.

Kuvat täältä

Melkein perillä


Täällä sitä nyt ollaan, EU-politiikan, olutkulttuurin ja koko Keski-Euroopan ytimessä. Aivan pelipaikoilla en vielä ole, vaan loikoilen pitkän viikonlopun siskon luona Hessenissä - Mainzhan sijaitsee tietty Rheinland-Pfalzin puolella, kuten kaikki besserwisserit tietävät kertoa. Stressasin itseltäni yöunet ennen eilistä aamulentoa (yrittäkää itse pakata vuodeksi 23 kiloa tavaroita ilman vaakaa, on muuten pari muuttujaa liikaa), ja sama lienee taas tiistaina edessä (onhan kaikki mukana, kauheesti raahattavaa, juna myöhässä, mikä ratikka, saanhan kämpän avaimet, äh pitääkö täällä muka puhua saksaa jne.). Sitä ennen fiilis on kuitenkin kaikkea muuta kuin stressaantunut. Tällä hetkellä suurin ongelmani onkin, että ylipukeutumisen vaara on täällä Suomen neljän asteen jälkeen todellinen.

Saksaakin olen puhunut kahden päivän aikana enemmän kuin ennen muinoin Québecissä ensimmäisen kuukauden aikana ranskaa. Oikeaopillisuutta suoltamani lauseet eivät ole edelleenkään nähneet, mutta kieltäydyn välittämästä moisista pikkuseikoista. Helpottaa myös ajatella, että pahimman sopeutumiskriisin koittaessa täällä Hessenissä on turvapaikka täynnä Iittalaa, Arabiaa ja Artekia ja kaupan päälle vielä yksi suomenkielinen sisko. Piece of cake.

Viimeinen pisara Mansessa

lauantai 21. syyskuuta 2013

Huutelin pari viikkoa sitten läksiäisten jälkeen, että ei kuulkaas tää lähtö tunnu missään, hasta la vista vaan. Eilen oli hieman eri ääni kellossa, kun käytiin viimeisillä lasillisilla opiskelukavereiden kanssa. En tiedä kumpi on pahempi näissä tilanteissa, se että vollottaisi vesiputouksena menemään kuten normaali ihminen, vai se syvä hämmennys, kun muiden alahuulet värisevät ja tipat ovat linssissä ja itse yrittää lohduttaa, että vuoden päästä sitten... Ja myöhemmin yksin bussissa yrittää säästää kanssamatkustajia viivästyneeltä suihkulähde-episodilta.

On lähtemisessäkin omat hyvät puolensa, muutkin kuin uusien kokemusten jännittäminen. Kylläpä sitä hyvästellessä huomaakin, kuinka paljon tärkeitä ihmisiä, asioita ja hetkiä jättää taakseen. Siisteintä tällä kertaa on kuitenkin, ettei täydy tyytyä olemaan vain kiitollinen kaikesta siitä, vaan melkein kaikki on kuitenkin viimeistään vuoden päästä jälleen edessä! Silkkaa win-win-settiä oikeastaan.

Verbalisoin tähän loppuun vielä erikseen: Kiitos kavereille, tutuille, satunnaisille hissikohtaamisille, ihanan huvittavien koirien ulkoiluttajille, lukijoille ja kaikille muille, jotka olette elämääni sulostuttaneet! Lyhyinkään kohtaaminen ei ole ollut turha.

Uusi kaveri ja paljon tohinaa

maanantai 16. syyskuuta 2013

Puolitoista viikkoa Suomea jäljellä. Olen viettänyt perinteisiä lähtöä edeltäviä turboviikkoja ja venynyt joka suuntaan (kaiken muun tohinan muassa pääsin käyttämään haalareita lukuvuoden ensimmäistä ja viimeistä kertaa, niin ihanaa ja surullista). Niin ikään perinteitä noudattaen kehoni närkästyi moisesta ympäriinsä juoksemista ja protestoi kehittämällä mukavan flunssan. Vietinkin tänään viimeisen (!!!) työpäivän variksena raakkuen ja loppuviikon köhin kotona muuttolaatikoihin seuranani paras ystäväni Finrexin.

Viikonloppu meni rautateitä pitkin. Kävin ensivisiitillä ystävän luona Espoossa tsekkaamassa meininkiä. Emme löytäneet, mutta IKEAn kylläkin. Sitten jatkoin matkaa Turkuun sukuloimaan. Ei onneksi tarvinnut pelätä tartuttavani isäntäväkeä, kun niiskutimme tädin kanssa kilpaa. Lisäksi sain suvun tuoreimmasta tulokkaasta uuden kaverin ja paljon karvoja housujen lahkeisiin Tampereelle viemiseksi. Meidän isäkin on kuuleman mukaan kaverista niin täpinöissään, että joskohan porukoillakin pyörisi pieni taistelupatonki sitten, kun kotiudun Saksasta...

Jos muuten öögailette kuviani sillä silmällä, niin kyllä! Viiden pitkän vuoden kuolaamisen jälkeen annoin itselleni vihdoin luvan ostaa uuden kameran! Kuvausinto on eksponentiaalinen, ja ainoa huono puoli tässä on se, ettei tämän viikon ohjelmanumeroni (banaanilaatikot) ole kaikkein kuvauksellisinta puuhaa. Pitäähän tässä kuitenkin harjoitella Rheinland-Pfalzin maisemia varten.



Lähtemisen suhteellisesta helppoudesta

maanantai 9. syyskuuta 2013

Viimeiset pari vuotta olen aina meinannut järjestää tuparit, synttärit, pikkujoulut, tai vastaavat kulloiseenkin ajankohtaan sopivat karkelot, mutta koskaan en saa aikaiseksi. Yllätyin siis vähän itsekin, kun vihdoin ryhdistäydyin ja kutsuin poppoon kasaan läksiäisiäni varten (avain onneen: tee facebook-kutsu kuukausi ennen h-hetkeä, jolloin et voi enää livistää). Lauantai-illasta ei kuvamateriaalia onneksi ole jaettavaksi, sillä keskityimme kaikki olennaiseen. Evästä jäi totuttuun tapaan sitäkin enemmän: tässä vietänkin toista päivää rääppiäisiä seuranani kettukarkit ja sikamaisen hyvät marmoroidut browniet.

Lähtöön on toki vielä vajaa kolme viikkoa, joten suurta liikutusta ei ilmassa vielä ollut. Tietysti tuntui ihanalta olla varta vasten niin monen hyvän tyypin ympäröimänä, mutta koko ilta tuntui pikemminkin jälleennäkemiseltä kavereiden ollessa vihdoin saavutettavissa pitkän kesän jälkeen kuin jäähyväisiltä. En usko koko lähdön olevan juuri sen sentimentaalisempi, sillä kokemus on osoittanut, etteivät tunteikkaat jäähyväiset ole ominta alaani. Lukioaikana lähtiessäni toiselle mantereelle taidettiin perheen kesken lentokentällä todeta ilman tipan tippaa, että sommoro, vuoden päästä nähdään. Tällä kertaa tulen jo heti jouluksi käymään, kahta perheenjäsentä pääsee moikkaamaan puolen tunnin junamatkan vaivalla ja pahimman ikävän sattuessa Suomeen lentää parissa tunnissa, joten en ihan ymmärrä, mistä tässä nyt pitäisikään liikuttua. Varmasti pelipaikoilla olen ajoittain eri mieltä, mutta ikävöidään vasta sitten. Sitä ennen nautin jäljellä olevista hetkistä Suomessa - silloin kun en stressaa, jännitä tai ahdistu. Viime yönä näin unta, että matkalla lentokentälle tajusin, etten ole pakannut mitään mukaan.

Sain ensiapupaketin Saksaan vietäväksi! En kylläkään mene vannomaan, selviääkö se sinne asti.

Syksy saapui keittiöön

tiistai 3. syyskuuta 2013
Hyvää syyskuuta! Hämmentää jälleen kerran, kuinka nopeasti aika menee. Äskenhän oli vasta toukokuu, ja nyt kaverit aloittivat taas koulun. Alkusyksy on aina haikeaa aikaa, Suomen kesässä on kuitenkin kovin intensiivistä ja ihan erilaista säpinää kuin muissa vuodenajoissa. Tällä kertaa lohduttaa odotus uusista Saksan tuulista, joten ei niin kovasti harmita, ei vaikka koko kesä ja enemmänkin meni töissä. Ynghh.

Lisälohduksi leipomisfiilikseni löytyi aivan yllättäen viikonloppuna, vieläpä syksyisissä merkeissä. Koska olen viimeiset viikot syönyt lähinnä punajuuria, hyötykäytin jääkaapin viimeiset yksilöt ja viskoin ne tietysti kakkuun. Keittiössä leijaili vieno mutta selkeästi tunnistettava punajuuren tuoksu myös leipomuksen tullessa uunista, ja olin vähintäänkin skeptinen lopputuloksesta, mutta juures ei pettänyt tälläkään kertaa. Porkkanakakun sukulainenhan tämä on, mutta hitusen suklaiseen kääntyvä, tiedä häntä johtuuko mielikuva vain tummemmasta väristä. Parasta kakku on seuraavana päivänä, kun maut ovat jo ehtineet muhevoitua.

Alla oleva ohje on Hesarin sivuilta peräisin, ja vakuutuin viimeistään havaittuani sen olevan ihanan Eeva Kolun käsialaa. Keittiössä koettiin jännitysmomentteja, kun leivinjauhe loppui strategisessa vaiheessa kesken. Laitoin loput ruokasoodaa ja lisäsin desin siirappia taikinaan. Allekirjoittaneelle moinen soveltaminen on jo silkkaa hatunnostoa. :)


Punajuurikakku

350 g tuoreita punajuuria raasteena
2 dl saksanpähkinöitä kevyesti rouhittuna
3 munaa
3 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
1 1/2 dl rypsiöljyä
3 1/2 dl vehnäjauhoja
2 1/2 tl leivinjauhetta
1/4 tl suolaa
1 1/2 tl kanelia

kuorrute
400 g maustamatonta tuorejuustoa
2 dl tomusokeria
1 sitruunan raaastettu kuori

Vatkaa munat, sokeri ja vaniljasokeri kuohkeaksi vaahdoksi. Lisää öljy ohuena norona sekoittaen samalla. Sekoita kuivat aineet ja lisää kääntele varovasti taikinaan. Lisää lopuksi punajuuriraaste ja pähkinärouhe.

Kaada taikina voideltuun kakkuvuokaan ja noin 50 minuuttia 175 asteisessa uunissa. Anna jäähtyä.

Vatkaa tuorejuusto notkeaksi. Siivilöi tomusokeri tuorejuuston joukkoon ja sekoita tasaiseksi. Lisää lopuksi hienoksi raastettu sitruunankuori. Kuorruta kakku ja koristele saksanpähkinöillä.