Top Social

Image Slider

Opiskelijan ylivoimaiset koetukset

keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Mistä tunnistaa laiskan opiskelijan? Valituksen määrästä, kun jotain pitäisi oikeasti tehdä. En oikein tiedä, mihin olen aikani Tampereella käyttänyt (itse asiassa tiedän kyllä: töihin, treenaamiseen, opiskelijaelämään ja kotihiireilyyn, noin muutaman mainitakseni), mutta kouluun en sitä ole ainakaan yhtään enempää tuhlannut, kuin mitä pakko on vaatinut. Nyt pitäisi kirjoittaa 10 sivun essee, ja kaikesta marinan, valituksen, stressauksen ja narisemisen määrästä voisi päätellä, että vähintäänkin pro gradu olisi syntymässä. Tosiasiassa olen istunut vaivaiset kaksi puolikasta päivää kirjastossa ja tällä tahdilla olen viikossa valmis.

Parasta on tietysti tuskailla aiheesta ulkomaalaisille kavereille, jotka ovat vieläkin hämmentyneitä, kuinka vähän Saksassa näemmä tarvitsee tehdä yliopistossa. Itse lähinnä ihmettelen, meinataanko täällä tosissaan, että opiskelijan kuuluisi silloin tällöin tehdäkin jotain.

Ehkä ensi vuonna pitäisi jo ryhdistäytyä.

Uuden ulottuvuuden kahvinryystäjäiset

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Olen maininnut Berliinin kuppilat kutakuinkin jokaisessa postauksessa puolentoista viikon aikana, mutta yhdestä helmestä on vielä pakko kertoa. Yksi matkan harvoista etukäteissuunnitelmista oli piipahtaa Café CK:n ilmaisessa kahvinmaistelussa, jonka olin ihan sattumalta bongannut jostain nettiartikkelista. Paikan päällä huomattiin olevamme aikamoisia altavastaajia, kun maisteluseurana oli kahvilanpitäjiä Puolasta, pari saksalaista kahvin ystävää (jotka pohtivat mm. tietylle kahville ideaalia veden lämpötilaa kahden asteen tarkkuudella) sekä CK:n omat juipit. Ja sitten me kaksi, jotka olemme tottuneet sumppimme hörppimään suomalaisittain pikemminkin määrään kuin laatuun keskittyen.

Tarjolla oli 11 eri kahvilaatua, joita ryystettiin jäähtyneinä lusikasta ja makusteltiin menemään. Oikea ryystötekniikka kuin makunystyrätkin kaivannevat vielä melkoista treeniä ennen kuin meistä on arvaamaan paahtoaikoja saati alkuperämaita ("Musta nää maistuu kahvilta."), mutta kyllä sieltä muutama vivahde-ero löytyi ja pari kahvia maistui pikemminkin teeltä tai marjamehulta. Loppuun saatiin kuulla enemmän makustelluista laaduista ja syistä niiden eroihin. Maistelun jälkeen jäätiin vielä nauttimaan kupposet - dekantterista ja laseista.


Paikanpitäjä on amerikkalainen kahvinmaistelun maailmanmestari vuodelta 2012, ja intohimo aiheeseen näkyy niin kuppilan juomissa kuin rennossa ilmapiirissäkin. Olipa hän heti poseeraamassakin otettuani kameran esille, joskaan ei ehkä kaikkein katu-uskottavimmin. Eniten pidin hänen asenteestaan: kahvi on kahvia, pääasiassa on hyvä maku ja keittotavoilla, lämpötiloilla ja muilla kikkaileminen tulee vain siinä sivussa. 

Jos eksytte Berliiniin, käykää ihmeessä paikan päällä. Kahvinmaistelu on keskiviikkoisin yhdeltä, ja jos vähempikin hifistely riittää, saa sieltä perinteisemminkin tarjottuja kahveja, teitä ja kaakaota sekä itsetehtyjä leipomuksia. Jos saisin päättää, olisin siellä itsekin just nyt.

Marienburgerstraße 49, Berlin

Spree-joesta itään

lauantai 22. helmikuuta 2014
Viikko Berliinissä hurahti ohi, ja kurja arki esseen parissa kutsuu taas. Kaikenlaista sentään riittää lohtumuistoiksi, vaikka alustavia suunnitelmia ei reissulle ollut ja aamutkin tuppasivat venymään iltapäiviin asti. Viikkoon mahtui muun muassa S- ja U-Bahnissa istumista, lukuisia kahviloita, elämäni paras hampurilainen, musiikki-iloittelua ja uusia Suomi-tuttuja.

Soralla käveleminen on sitten lännessä ihan omalla vastuulla
Suurin osa ajasta pysyteltiin visusti perinteisellä Kreuzberg-Friedrichshain-Prenzlauer Berg -akselilla, mutta viimeisen päivän kunniaksi laajennettiin torstaina horisontteja länteenkin päin. Pikavilkaisulla siellä näkyi isoja raharakennuksia, Ku'Dammin hervoton ostoskatu, rikkaita ihmisiä ja nolla graffitia. Tuli elävästi mieleen Frankfurt am Main, eikä niinkään positiivisella tavalla. Niin ollen rajoitettiin turistikierros kaikkien Stockmannin äidin KaDeWen herkkuosastoon (oi kuinka kauniita ruoka-ainepakkauksia!) ja paettiin lievästi ahdistuneina mitä pikimmiten takaisin itään.

Jatkoimme kaupunginosakierrosta kaakkoon Neuköllniin, ja suurempaa shokkihoitoa en olisikaan lännen rahakkuuteen keksinyt. Vaikka Neuköllnistä kuulemma ollaankin povaamassa uutta trendikkään rosoista in-seutua, taitaa se edelleen olla kaupungin levottomimpia kulmia, eikä mua saisi sinne syrjäkujille yöllä yksin kävelemään vaikka maksettaisi. Muutamia kivoja kahviloita sinne töhryisten julkisivujen sekaan on sentään jo noussut, mutta kuvamateriaali jäi kuitenkin aika niukaksi,  olipa kyseessä sitten kameransuojeluvaisto tahi kuvaajan akuutti kahvinpuuteväsy.

Kurfürstendammilla ja Prenzlauer Bergissä

Joka tapauksessa olin onnellinen päästessäni jälleen edellämainittujen hipsterikaupunginosien kolminaisuuden huomaan. Rosoa löytyy niistäkin (tosin Kreuzbergissä kauhisteltiin emännän vakkarimestan salonkikelpoistumista ja itkettiin paikan vessojen menetetyn rähjäisyyden perään), mutta turvattomalta seutu ei tunnu edes keskellä yötä ja ihmiset ovat vaikka kuinka rentoja. Puolentoista viikon kokemuksella olen löytänyt henkisen kotini. Alimmaisien kuvien havainnollistavista pärstävärkeistäkin voi päätellä, kummasta ilmansuunnasta.

Älä katso vaan kuvittele

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Kuten viime postauksessa jo mainitsin, käytiin tässä yhtenä päivänä elokuvissa Jennin kotinurkilla. Teatteri itse käsitti aulakahvilabaarin ja kaksi pienintä salia, mitä olen eläissäni nähnyt. Kaikki oli katosta lattiaan asiaankuuluvasti dekadentisti ränsistynyttä, ja filmiprojektorit surisivat tunnelmallisesti. Miksei meillä Suomessa?

Elokuvaksi valittiin puolalainen Imagine, joka kansainvälisesti sijoittuu Lissaboniin ja kertoo sokeasta englantilaismiehestä. Ian saapuu Lissaboniin opettamaan yksityiskoulussa niin ikään sokeita lapsia käyttämään muita aistejaan pärjätäkseen maailmassa, jossa veden kaataminen lasiin ja koulun sisäpihan läpi käveleminen ovat haasteita. Rakkautta on tietty ilmassa sekä törmäyskurssia koulun johtajan kanssa. Keppiin tukeutuminen muuttuu kysymykseksi itseluottamisesta ja holhoamisesta, vapaudesta olla oma itsensä ja kuin muut. Ja missä lopulta menee näkemisen ja todellisuuden raja?

Elokuva oli tosi vaikuttava. Näkökykyisenä ei tietenkään pysty kuvittelemaan, miten sokeat hahmottavat maailmaa, mutta Imagine onnistui antamaan siitä pientä osviittaa ja herättelemään monenlaisia ajatuksia. Tykkäsin myös, miten filmi on toteutettu. Vaikka se onkin hyvin visuaalinen, fiksut kuvakulmat eivät paljasta katsojalle mitään turhaa, ja voimistetut ympäristön äänet herättävät kuulon. En ole koskaan hahmottanut ympäristöäni tarkemmin eri aisteilla kuin teatterista ulos astuessa - joskin toikkaroin menemään sitäkin enemmän, kun en luottanut enää näkööni.


Kuvat täältä ja täältä 

Bummeln in Berlin

tiistai 18. helmikuuta 2014

Olen kahden reissun aikana viettänyt Berliinissä yhteensä viikon, ja niinkin pitkän kokemuksen syvällä rintaäänellä tunnustan, että tykkään tästä hipsterimetropolista lähes luvattoman paljon. Aiemmat kokemukseni suurkaupungeista rajoittuvat lähinnä päiväreissuihin, joten katselen täällä suurella mielenkiinnolla joukkoliikennearkea (jonka kanssa berliiniläiset elävät näemmä vähintäänkin avoliitossa), ihmisiä ysärituulipuvuissa ja viehättävää arkkitehtuurisekamelskaa. Ainoina miinuspuolina mieleen on juolahtanut, onko mahdollista kyllästyä a) joka puolella puskeviin alternative-hipsterikahvilabaareihin tai b) hyvien hengailumestojen käsittämättömään ylitarjontaan. Rankkaa on berliiniläisen elämä. Köyhyys, sosiaaliset ongelmat ja asuntojen käsiin räjähtäneet hinnat on tietty jo niin nähty - arm aber sexy ja sillei.


Mitä tässä sitten ollaan tehty viime päivät? Tunnustan, ei kerrassaan mitään erikoista. Nukuttu pitkään, vietetty hitaita aamuja, jätetty bilettämiset muille - vanhuus ei selkeästi tule yksin. Eilen käytiin Mauerparkin kirppiksellä, joka oli toki näkemisen arvoinen, mutta ahdistavan täynnä turisteja ja hinnat tietty sen mukaiset. Karjalanpiirakoita pyöräytettiin ensimmäistä kertaa koskaan alusta loppuun asti (miksei kukaan kertonut, ettei se mitään rakettitiedettä ole?) ja syötiin kansainvälisessä seurassa. Emännän nurkilla on myös elokuvateatteri (kahvilabaareineen tietty), jossa leffat hurisevat filminauhalta ja penkkirivistöjen uupuvat osat on korvattu pinnatuoleilla ja sohvilla.

Ja sitten oli tietysti brunssi. Voin paljastaa, että sen tuhoamisessa vierähti hetki jos toinenkin.
 

Ystävänpäivälätkää

lauantai 15. helmikuuta 2014
Berliinissä jälleen. Tällä kertaa viihdyn mestoilla päältä viikon, joten ihan edellisen reissun malliin ei onneksi tarvitse olla menossa aamuvarhaisesta aamuvarhaiseen - varsinkin kun pakolliset Brandenburgin portit, tuomiokirkot ja Alexanderplatzit on jo nähty. Ollaankin keskitytty tenteistään toipuvan emännän kanssa ottamaan pari päivää rennosti, ja ainoana suurempana ohjelmanumerona oli ystävänpäivän kunniaksi romanttinen jääkiekkomatsi Berliini vastaan Nürnberg. Suklaakonvehditkin muistettiin hankkia kisakatsomoon.


En profiloidu penkkiurheilijaksi hyvällä tahdollakaan, mutta matsin aikana kyllä mietin, miksen istu katsomossa vähän useamminkin. Vähän kohtalon ivaahan se on, ettei Tampereella tule edes mieleen käydä katsomassa SM-liigaa parin kilometrin päässä, mutta täällä reissasin toiselle puolelle maata Berliiniin Jääkarhuja kannustamaan. Toisaalta ei kyllä kaduta. 

Isännät veivät asiaankuuluvasti koko pelin ajan ja voittivat lopulta lukemin 5-4, joskin Nürnbergin kahden maalin tasoitus viimeisen minuutin sisään söi vähän vakuuttavuutta. Seurueen SM-liigaa seuraavan tahon analyysi oli, että ihan hyvinhän pojat vetivät, mutta peli kulki hitaamman puoleisesti ja taitoa ei ihan suurempien jääkiekkomaiden tason veroisesti näkynyt. Kannatusjoukot olivat kuitenkin sitäkin aktiivisempia, joten tunnelmaa löytyi vaikka muille jakaa.

Sitten jos vielä saisi lähdettyä noita perinteisempiä lajeja katsomaan, kun esimerkiksi Bundesliigaakin olisi Mainzissa tarjolla kilometrin päässä mun kämpiltä.

Hyvä päivä!

perjantai 14. helmikuuta 2014

Keskiviikko oli kaveripäivä kaupungilla, aurinko paistoi pilvien välistä ja kevättä oli niin ilmassa kuin rinnassa. Otin kameran mukaan ja kerrankin myös käytin sitä, joten kuvamateriaaliakin on saatavilla.


Ihan ensiksi marssimme lemppariviinikauppaani Weinraumwohnungiin ostamaan tuliaispulloa Berliiniin. Olisin taas voinut ostaa sieltä kaiken. Sieltä siirryimme nälkäisinä japanilaiseen ravintolaan, josta ei saanutkaan sushia, mutta kaikkea muuta kyllä. Lähdimme ähkyssä ja kulinaristisesta elämyksestä onnellisina (mutta makeja on siitä huolimatta pakko saada pian).


Kipaisimme pikaisesti kahvipaahtimossa ja siirryimme sieltä shoppailemaan tyttöjen kesken. Onneksi en ollut meistä ainoa, jolta sovituskoppikisakunto uhkasi hiipua kaiken kesken, ja aika nopeasti pääsin toipumaan yhteen Mainzin suosikkikahviloistani. Edinburgissa opiskeleva kaveri ihmetteli, kuinka moiset hipsterikahvilat ovat Saksassa niin harvassa ja erityisen trendikkäitä, kuulemma Briteissä niitä on banaalisti joka kulmassa. Kuuntelin kateellisena enkä viitsinyt mainita Tampereen kuppilatilanteesta mitään.

Illalla käytiin vielä viimeistä kertaa koko konkkaronkalla syömässä paikallisessa panimoravintolassa ennen karkaamistani Berliiniin ja muutaman muun paluuta kotimaihinsa. Huippumukavaa oli, mutta ei siitä lihan ja rasvan määrästä sen enempää, perinteisestä saksalaisesta ruoasta kun oli kyse. Olen vieläkin ähkyssä.

Hervanta skyline

tiistai 11. helmikuuta 2014

Heräsin tänään puoli viideltä. Kuudelta vihdoin luovutin, nousin ylös ja kirjoitin valmiiksi esittelyn construction grammarista teekupponen henkisenä tukenani. Pesin myös pyykit yllättävässä aktiivisuudenpuuskassa. Nyt olen valmiina päiväretkelle Marburgiin, kunhan tämä väsypäänsärky vaan lähtisi.

Saan täällä itseni yleensä 8-9 aikoihin ylös, joten tämä aamu tuntuu jotenkin absurdin aikaiselta. Tulee mieleen kesäiset työaamut kellon soidessa neljältä, ja aamukahvinäkymä parvekkeelta. Oi Tampere, joskus on vähän ikävä.

Suomea saksaksi, jawohl!

perjantai 7. helmikuuta 2014

Suomen kielen rappio havaittu! Ei, en puhu alkaa tekemään -jupakasta, jonka yläasteen äidinkielen opettajani muuten ennusti tapahtuvaksi joka tapauksessa, joten olin jo varautunut, vaan ulkomaiden rappeuttavasta vaikutuksesta. Vaikka saksaa voisi täällä vähän enemmänkin puhua, on siitä jotain tarttunut mukaan:

1. Yritän kovasti kirjoittaa kaikki substantiivit isolla. Lisäksi muun kielisten tekstien lukeminen on outoa, kun joka viides sana ei alakaan isolla kirjaimella.

2. Kirjoitan mielelläni kaikki mahdolliset verbit ja niiden läheisyydessä esiintyvät partikkelit yhteen. Nämä kirjat olen jo läpikahlannut.

Ihan vielä en sentään jätä verbiä väkisin lauseen viimeiseksi tai tunge joka väliin saksankielisiä sanoja. Toisaalta aikoinaan Québecistä palatessani kerroin sujuvasti, että minulla oli 18 vuotta eikä laissaa tombee kuulostanut myöskään ihan mahdottoman pahalta, joten ties mitä käännöskukkasia tuon täältä kesällä mukanani.

Runebergejä ja tuhti suklaakakku

maanantai 3. helmikuuta 2014

Kuten postauksista voinee päätellä, kuunvaihde on mennyt aika ruokapainotteisella linjalla. Niin myös sunnuntaina, kun siskon kanssa innostuttiin runebergintortuista. Suomessa en liikauttaisi eväänikään niitä leipoakseni, mutta kyllä niitä edes puolikas on tähän aikaan vuodesta saada, jos ei muuten niin kaverin kanssa jaettuna yliopiston kuppilassa. Täällä tietysti turha toivo, joten pakko oli itse aktivoitua. Siskokin oli runebergummikko, joten yllätyimme molemmat lopulta ihan siedettävistä yksilöistä, vaikka suuremman ulkonäköfiaskon ainekset olivat ilmassa. Reseptillä sai mukiinmeneviä settejä, mutta joku olennaismaku näistä jäi uupumaan. Arvuuttelimme punssia. Teoriassa kokeiluja voisi jatkaa ensi vuonna, nyt kun jää on kerta rikottu.


Tutummalla maaperällä mentiin lauantai-iltana langon kanssa. Meille molemmille maistuu suklaa lähes missä muodossa tahansa, joten rykäistiin kaikkien suklaakakkujen äiti. Kuten niin kuvista kuin ohjeestakin voi päätellä, lopputulos oli melko tuhti, ja kahta palaa enempää ei minunkaan veroiseni sokerihiiri saa kerralla alas. Empiirisen testauksen perusteella voin suositella kyytipojaksi esimerkiksi turkkilaista jogurttia pahinta sokeriyliannostusta taittamaan. Resepti on paikallisen luomuruokakaupan peruja, ja laitan sen tässä teillekin megalomaanisen suklaanhimon varalta.

Astetta suklaisempi suklaakakku

300 g tummaa suklaata
250 g voita
6 kananmunaa
230 g ruokokidesokeria
3 rkl vehnäjauhoja

Sulata paloiteltu suklaa ja voi vesihauteessa. Erottele kananmunat. Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Vatkaa toisessa kulhossa keltuaisia ja sokeria viitisen minuuttia.

Sekoita keltuais-sokerivaahto jäähtyneeseen suklaa-voiseokseen. Kääntele valkuaisvaahto ja jauhot taikinaan. Kaada voideltuun ja sokerilla leivitettyyn uunivuokaan (me oltiin laiskoja ja tyydyttiin leivinpaperiin) ja paista 180 asteessa noin 25 minuuttia.

Anna jäähtyä ja sirottele päälle kaakaojauhetta.

Ruokatorilla

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Viikonloppu on hurahtanut taas epämiellyttävän nopeasti. Tässä vietän sunnuntain jämiä Saksan kakkoskodissani siskon sohvalla. Lauantain vietin suurimmaksi osaksi Mainzissa, missä välttelin fonetiikankokeeseen kertaamista lähtemällä aamupäivällä markkinoille ruokaostoksille. Tuomiokirkon kupeesta saisi vihannekset, leivät ja muut tykötarpeet ostettua kolmena päivänä viikossa, mutta sain potkittua itseni paikalle nyt ensimmäistä kertaa.

Sää ei ollut tällä kertaa morsian, mutta iloinen mieli reissusta tuli joka tapauksessa. Vähän erilainen ruokaostoskokemus kuin geneerisisten ruokakauppojen heviosastoilla, ja myyjätkin toivottivat hyvät viikonloput hymyillen hangon kekseinä. Mukaan tarttui muun muassa ainekset hokkaidokurpitsakeittoon, jolla pienellä hienosäädöllä saisi varmasti todella hyvää (esimerkiksi keittämällä perunat kypsiksi asti, eikä sauvasekoitinkaan olisi pahitteeksi. Saatan kuitenkin vielä palata asiaan, kunhan saan moiset pikkuseikat korjattua.)


Samalla reissulla kävin viereisessä kahvipaahtimossa ostamassa puruja sillä ajatuksella, että kun nyt kerta investoin pressoon, vedetään sitten kahvinkin kanssa överiksi. Kaupassa oli tarjolla kolmisenkymmentä eri papusorttia, jotka sai tietysti myös omalle keittimelle optimaalisesti jauhettuna. Täytynee aloittaa makutestailu kahvinkin suhteen. :]

Pakko muuten ylistää tuota Bodumin pressoa. Viskoin sen nimittäin tässä eräänä päivänä palasiksi pitkin tiskiallasta - ei ilmeisesti huvittanut tiskata. Parin ärräpään jälkeen tajusin googlettaa, josko pannuun löytyisi varalaseja, ja avot. Ei tarvinnut muuta kuin kipaista paikalliseen Stockan korvikkeeseen uutta ostamaan. Jotenkin se harmitti huomattavasti vähemmän kuin koko setin ostaminen toistamiseen.

Asfaltti polttaa!

lauantai 1. helmikuuta 2014

Kuten sanottua, saksalaiset ovat vähän hämäriä lukukausiensa kanssa, joten talvilukukauden opetus loppuu vasta viikon päästä. Yhtä loogisesti kesälukukauden tunnit alkaa vasta parin kuukauden loman jälkeen. En nyt suoranaisesti valita. Ensimmäiset lomaviikot vietän tosin kirjastoon hautautuneena 10 sivun Hausarbeit seuranani, mutta sitten on kyllä kehitettävä jotain nollaavaa toimintaa.

Voitte arvata, kuinka vaikeaa sitä tekemistä on täällä keskellä Eurooppaa keksiä, varsinkin kun mielessä polttelee sellainen matkakuume, ettei moista ole vuosiin nähty. Olen todella saamaton ulkomailla lomailija, pääsen aina korkeintaan tänne tienoille siskon luo. Saksa on ihana, mutta onhan tutut kuviot eri asia kuin aito ulkomaanloma, jolloin kaikki on uutta ja syvimmät pohdinnat koskevat kahvilan valintaa. Pakkohan tässä on siis käyttää tilaisuus hyväksi, kun kerrankin olen täällä jo valmiiksi! Sydän pamppaillen varasin tällä viikolla ensimmäiset lennot ja bussit, ja alustavien suunnitelmien mukaan lisää on vielä luvassa.

Sokka on kohta irti ja olotilat ovat kuvan mukaiset. Hei taas Berliini! Moi Edinburg! Hoi maailma, täältä tullaan!

Kiitokset kuvasta sekä anteeksipyynnöt sen pilaamisesta menevät Jennille. Vaikka kuka nyt Regensburgin tuomiokirkosta haluaisi kuvaa, kun sen voi ottaa meistäkin?