Top Social

Image Slider

Mainzin parhaat

keskiviikko 30. heinäkuuta 2014
Mielessäni on ollut jo pidemmän aikaa kasata tänne blogin puolelle listaa lempipaikoistani Mainzissa. Mikään turistimekkahan tämä kaupunki ei ole, ja todennäköisyys, että kukaan blogiini eksyvä koskaan päätyisi sinne, on häviävän pieni. Siitä huolimatta haluan vinkata kaiken varalta paikkoja, joissa olen vaihtovuoden parhaiten viihtynyt, jos ei muuten niin edes itselleni muistoksi. Leijonanosa vaihdosta on nimittäin kulunut kahvilla, brunssilla tai viinilasillisella istuskellessa, minkä huomannee myös listasta.

Saksassa on nähdäkseni vähän erilainen kahvilakulttuuri kuin Suomessa (voiko Suomessa moisesta ylipäätään puhua Helsinkiä lukuun ottamatta?), ja etenkin aamusta myöhään iltaan auki olevia kahvilan, baarin  ja bistron välinen Café-Kneipe-yhdistelmiä löytyy joka puolelta - rennommalla alkoholipolitiikalla taitaa olla näppinsä pelissä asiassa. Tampereen kokoisessa Mainzissa on kokoonsa nähden yllättävän paljon kivoja kuppiloita, ja keksinkin samantien aika monta paikkaa, joista saa kaikkea aina aamupalasta illan drinkkeihin.

Näön vuoksi ujutin listaan pari muutakin kohdetta kuin pelkkiä ruoka- ja juomalokaaleja. En oikein osannut karsia, joten listasta tuli aika pitkä...


KUPPILAT

Kaffeekommune. Ei vain Mainzin vaan koko elämäni parhaat sumpit. Valikoimassa on neljää eri papusorttia, uusi ihastuttava tuttavuus coldbrew-kahvi sekä ei niin kahvin ystäville kaikkea muutakin. Pientä purtavaakin löytyy, ja pieni lokaali on söpö kuin mikä. Seinällä roikkuu fillari, ja sympaattinen omistaja on osallistunut kuuleman mukaan mittelöinyt kahvin maailmanmestaruuskisoissakin. 5/5 hifistelypaikka.

Lomo. Café Lounge Bar -konsepti kattaa kaiken aamiaisesta myöhään yöhön. Joka  pöydän nurkassa on kirjaa luettavaksi ja lisää opuksia on tarjolla yhden seinällisen verran. Tanskalaista designiä henkivä paikka tuo mukavaa vaihtelua nuhjuisiin hipsteripaikkoihin, mutta ilmapiiri on mukavan rento.

Dicke Lilli. Paksua Lilliä ei kukaan Mainzissa vieraileva voine välttää. Mintunvihreät seinät, parit pinkit pöydät ja muutamat överiromanttiset tuolit tarjoavat söpöyden yliähkyn, mutta aina siellä tulee käytyä uudestaan - kuitenkin enemmän juuri miljöön vuoksi, tarjoiltavat ovat rehellisyyden nimissä olleet muissa mestoissa yleensä hitusen parempia.

Café Blumen. Huomio! Kaupungin parhaat kakut asuvat täällä. Kahvila muistuttaa lasiseinineen pientä terraariota, ja sisustus tarjoaa aika hauskaa kontrastia. Kesäisin yksi sivu on kokonaan auki terassille, jossa voikin viihtyä myöhään yöhön asti.

AnnaBatterie. Kirpparinojatuoleilla ja hempeällä mintunvihreällä seinällä sisustettu pieni kahvila Neustadtin kahvila-baari-keskittymässä. Hyvän mielen palvelua, ja etenkin yksi työntekijä loistaa aina kuin hangon keksi. Tarjolla on ainakin silloin tällöin söpöjä minisydänleivoksia, jotka vievät kielen mennessään. Mainzin ensimmäinen kahvila, jonne olen uskaltautunut yksin kirjan kanssa.

Wildes Leben. Astetta rouheammin sisustettu kahvila on pieni helmi keskellä Neustadtin lähiöaluetta. Aamiainen on mielestäni hieman ylihinnoiteltu (joskin menetin sydämeni avokadotahnalle), mutta kahvi maistuu eikä leivonnaisissa ole valittamista.



BRUNSSILLE

Lomo. Aamiaisbuffet maksaa arkisin vajaat 6 euroa plus juomat ja ruoka on taivaallista. Rehellisesti kaupungin paras brunssi. Viikonloppuisin lysti on kalliimpaa, ja haluaisin tietää, kuinka galaksit räjäyttävä 11 euron sunnuntaibrunssi on, jos hinta-laatu-suhde pysyy samana.

Bocado. Paikan Fitness Früstück vei kielen mennessään eikä miljöössäkään ole valittamista. Tarjoilevat aamiaista tosin vain viikonloppuisin, arkisin paikka aukeaa vasta alkuillasta.

Bagatelle. Sympaattinen ravintolan, baarin ja kahvilan yhdistelmä Neustadtissa tarjoaa kaiken muun lisäksi tietty aamiaisen. Kahvi kuuluu hintaan, eikä annoskoot ole liian överit.


OIKEAA RUOKAA

Lotus. Parhaimman näköinen kiinalainen ravintola, jossa olen koskaan käynyt. Hinta-laatu-suhde kohdallaan ja ähky on taattu. Suosittelen lämpimästi, mikäli haluaa syödä kerralla kolmen päivän edestä.

Hintz und Kuntz. "Joka Iikka" on Lomon isosisko ja tarjoaa samantyylisen konseptin aikuisempaan makuun. Opiskelijan kukkarolle hinnoissaan, mutta parempaa kevyttä lounasta ei kaupungista varmaan saa.

Burgerladen. Luomuhampurilaista nenän edessä valmistettuna, hyvää settiä. Toinen vaihtoehto on Bully's Burger, jonka purilaiset ovat aivan yhtä nautittavia, mutta pikkuruisessa pikaruokalassa ruoka tulee hotkittua väkisinkin, jotta seuraavat asiakkaat pääsevät pöytään.

Tarz. Saksassa kun ollaan, joku döner-mesta on pakko vinkata. Münsterplatzilta saa Mainzin parhaimmat döner kebabit, joskaan niitä ei tietenkään voi verrata Berliinin vastaaviin.



JUOTTOLAT

Lomo. Kuten sanottua Lomossa viihtyy iltaan asti. Siististi sisustetussa yläkerroksessa on mukava istua hyvässä seurassa, ja kellarista löytyy varsinaista baaria erikoisiltoineen. Cocktailit ovat varsin passeleita ja lähtevät sunnuntaisin ja maanantaisin tavallista soukempaan hintaan.

The Porter House. Vakioirkkupubimme on sitä mitä lupaa. Tiistai- ja torstai-iltojen pubivisat ovat tarjonneet viihdykettä monenmonituiselle illalle, ja olenpa lokaalissa katsonut myös elämäni ensimmäiset rugby-matsit. Juomalista on vakioasiakkaana nopeasti käyty läpi, mutta kertaus on opintojen äiti, ja happy hour- tai opiskelijatarjouksia riittää lähes joka päivälle. Raflan Irish Coffeesta kannattaa kuitenkin pysyä kaukana.

Haddocks. Suosikki-istuskelupaikkani ei ole liian geneerinen muttei myöskään mikään hipsterikuppila, ja tunnelma on aina rento. Näyttävät sunnuntaisin varmasti myös kansalaisuushakemusprosessiin kuuluvaa Tatort-poliisisarjaa, ja kuuleman mukaan konsepti on niin suosittu, että paikalle kannattaa mennä tuntia ennen, jos jonkinlaisen istumapaikan haluaa vielä löytää.

Hubert. Tyylipuhdas cocktail-baari ei hintojensa puolesta ole opiskelijan etkopaikka, mutta kaupungin laadukkaimmista drinkeistä kehtaa jo maksaakin. Drinkkilistan läpikäymiseen menee jo tovi, valitsemisesta puhumattakaan.

Schick und Schön, kulkee myös nimellä Coupé 70. Retrompaa baaria en ole kuunaan nähnyt, Coupéen astuessa tuntuu kuin olisi aikakoneessa. Hauska istuskelupaikka, jos haluaa kuitenkin peruspubia menevämpää tunnelmaa.


TANSSIMAAN

SchonSchön. Rento ilmapiiri, sopivan nuhjuinen sisustus ja vaihteleva musiikki ei kai koskaan voi olla kovin huono yhdistelmä. Kannattaa katsoa myös keikkaohjelma, live-musiikkia on tarjolla usein ja huokeaan hintaan ellei jopa vallan ilmaiseksi.

50 Grad. Mainzin leveysasteiden mukaan nimetty klubi on hieman perinteisempi tanssimesta, jossa on hauska käydä silloin tällöin irroittelemassa. Kelpaa myös, mikäli haluaa tuntea itsensä vanhaksi jonkun viattomasti kysyessä, satutko olemaan abi. Täällä koin myös koko vaihdon suurimman kulttuurishokin havaitessani, että 80% parketin partaveitsistä on todellakin miehiä (tai poikia, miten sen nyt ottaa).

Red Cat. Schillerplatzin välittömässä läheisyydessä sijaitseva klubi on asuintalon kellarissa, ja baarijonossa hyssyttely on sen mukaista. Itse lokaali on kuitenkin rento ja musiikkityylit vaihtelevat viikonpäivien mukaan.


 
PIKNIK-SEUDUT

Winterhaven. Joenvarren nätein läntti keskustasta etelään on nätillä säällä tupaten täynnä piknikseurueita kertakäyttögrilleineen. Suosittelen joukkoon liittymistä.

Zollhafen. Ilta-auringon siirtäessä kaiken valovoimansa Wiesbadenin rannoille jättäen Mainzin puolen pimentoon on entinen tullisatama kuuma vinkki. Satama-alueelle vievälle väylälle paistaa arska vielä pari tuntia lisää. Zollhafenin ympäristö on aikamoista rakennuskenttää, eikä paikka taida olla suuren yleisön tiedossa, mutta sitä rauhallisemmalla fiiliksellä itse olen siellä useamman illan istunut, puhunut syvällisiä ja nauttinut sinisistä hetkistä.

Volkspark. Iso puisto ruusupuutarhoineen ja flamingoineen. Kelpaa niin piknikille, lukuhetkiin kuin lenkkeilyynkin.



MUITA TÄRPPEJÄ

Wochenmarkt. Katedraalin nurkalla järjestetään kolme kertaa viikossa astetta isommat markkinat. Täältä voi käydä ostamassa lähiseutujen tuoreet vihannekset, leivät, lihat, juustot ja kananmunat, ja hedelmiä löytyy välillä kunnon tyrkkytarjouksilla. Paikan päältä saa myös kukkaroystävälliset kukkakimput sekä torikahvit suloisesta Müllerin kahvipaahtimon myymälävaunusta.

N'Eis. Pari nuorta paikallista pisti kaksi vuotta sitten jäätelöputiikin pystyyn, ja sittemmin kaikki ovat suunnanneet aina sinne parhaan jätskin toivossa. Valikoima on pieni mutta vaihtuu tiuhaan, ja perusvaniljojen ja -suklaiden lisäksi näiltä löytyy aina jotain jännittävää, kuten balsamico-, basilika- tai parsajäätelöä. Periaatteenani onkin ottaa joka kerta jotain outoa, ja useimmiten ne ovat maistuneet tosi hyviltä. Parsajäätelön kohdalla tyydyin tosin pyytämääni maistiaiseen. Paikkaa ei olla hinnallakaan pilattu, vaan euron pallo -linja noudattaa kaupungin jätskikartellia.

Kirppari Rheinillä. Kerran kuussa järjestettävä kirpputori levittäytyy melkoiselle matkalle Rheinin varteen ja tarjoaa erinomaista lauantaiaamupäiväpuhdetta.


Capitol & Palatin. Pari vanhaa pienempää elokuvateatteria keskustassa näyttävät vähän vähemmän Hollywood-spektaakkeleita ja hieman enemmän muunmaalaisia pätkiä ja dokumentteja. Hinta on megaleffateatterikomplekseja huokeampi, teatteri miellyttävämpi ja elokuvat usein alkuperäiskielellä, hurraa!

Müller Kaffeerösterei. Tämä paahtimo on pitänyt minut kahveissa viimeiset puoli vuotta. Papuvaihtoja on liki kolmisenkymmentä, ja samalla voi napata kupin kahvia (kuumana päivänä coldbrew-sumppia) ja jatkaa matkaa viikkomarkkinoille, mikäli paikan päälle sattuu sopivasti perjantaina tai lauantaina.

St. Stephan -kirkko. En ole mikään harras kirkoissa ravaaja, mutta Stepun olen näyttänyt kutakuinkin kaikille vierailijoille ja pari kertaa piipahtanut yksinkin sisällä. Syynä on Marc Chagallin maalaamien sinisten ikkunoiden tarjoama valaistus, joka tehorauhoittaa levottomammankin mielen minuutin käynnillä.

Fuchs & Bente. Hipsterin the sisustuskauppa on täynnä tavaraa, jonka kaiken voisin ilomielin kotouttaa. Sisustuskrääsän ja huonekalujen lisäksi kauppa kannattaa tsekata korttien ja tuikitarpeellisten juhlatamineiden, kuten pakollisten pahvipillien ja polka dots- henkisten muffinssivuokien varalta.

Weinraumwohnung. Nuorekkaasti sisustetussa viinikaupassa on aina ilo käydä kuolaamassa paikallisia viinejä asiantuntevan palvelun avustuksella. Viinien hinta on tuttua settiä suomalaiselle, mutta taso on aivan eri luokkaa (8 euroa pullosta, en edes halua tietää, mitä samanlaatuinen vinkku Alkossa kustantaisi). Tyypit järjestävät myös erilaisia viininmaisteluita ja muita aiheeseen liittyviä tapahtumia, mutta vapaat paikat viedään käsistä.

***
The best of my Mainz.

Viime hetket brunssilla ja byrokratian syövereissä

tiistai 29. heinäkuuta 2014

Tasan viikon päästä tähän aikaan istunen autossa kaksikaistaisella moottoritiellä ja ihmettelen silmät suurina, kuinka monta koivua maisemaan mahtuukaan. Hoi Suomi, kohta nähdään ensimmäistä kertaa sitten tammikuun alun! Niin absurdia, niin ihanaa!

Ennen odotettua jälleennäkemistä lempparimaani kanssa on täällä Mainzissa vielä melko paljon hommaa. Viikko sitten oli allekirjoittaneen viimeinen tentti, ja pitkä viikonloppu oltiinkin sitten kuin Ellun kanat. Paikalliset opiskelijat tykkäävät säännöllisin väliajoin valloittaa kampuksen omiin tarkoituksiinsa, mistä ääriesimerkkinä toimi lauantaina järjestetty Sommerfest. Yliopistolla oli muun muassa 8 esiintymislavaa ja sen mukainen luku bändejä, skeittikilpailu, viinikojunurkkaus, pienimuotoiset käsityömarkkinat ja bileitä joka puolella. Se oli erinomainen ja hyvin sattumanvarainen ilta se. Kesäjuhlien lisäksi kulutan parhaillani viimeisiä jäljelle jääneitä roposiani muutenkin ramppaamalla suunnilleen joka päivä kavereiden kanssa brunssilla, ulkona syömässä tai baarissa yksillä tahi kaksilla. Kuin viimeistä päiväähän tässä eletäänkin, kun tietää käyvänsä joka paikassa viimeistä kertaa, ja kavereiden näkeminen päättyy aina hyvästeihin.

Sosiaalisen yliaktiivisuuden lisäksi myös yliopistolla ravaaminen on tullut tutuksi. Jos olin tähän mennessä säästynyt saksalaiselta byrokratialta, on lähtöjärjestelyt tutustuttanut siihen senkin edestä. Pelkästään kurssisuoritusten kerääminen ja oikeaan paikkaan saaminen vie sekä eliniän että elämänhalun, asunnon luovuttamisesta puhumattakaan. Kahviloita ja kavereita tulee varmasti ikävä, mutta paikalliselle virkamieskoneistolle totean kyllä viikon päästä, että adios panchos! Pitäkää te vaan lomakkeenne ja leimasimenne, meikkis siirtyy internetaikakauteen!

Luxemburg-kuplassa

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Heräsin eilen varttia vaille viisi ja hyppäsin puolitoista tuntia myöhemmin junaan. Neljää tuntia ja kahta junanvaihtoa myöhemmin olin Luxemburgissa, tuossa piskuisessa valtiossa, josta elävästi muistuu mieleen lukion yhteiskuntaopin opettajan kuvaus kummallisena talouskuplana. Tehtiin sinne  kahden hengen vaihtarikoplana yhden päivän täsmäisku moikkaamaan paikallista kaveria. Mikäs siinä, kun junaliput oltiin saatu pilkkahintaan, eikä etäisyyskään päätä huimannut.

Mielikuvani kaupungista koostuivat lähinnä rikkaista ihmisistä, hienoista pytingeistä ja kerroksittain rakentamisesta. Pikavilkaisun perusteella kauhean metsään en ollut mennyt. Shoppailukaduilla näkyi lähes pelkkiä parempien ihmisten kauppoja, liikenteessä puolet autoista oli vähintään avobemareita, ja -mersuja ja ohikulkijatkin vaikuttivat lähes kaikki kovin huolitelluilta. Kaupunki on rakennettu entisen linnoituksen ympärille, ja kerroksellisuus näkyi lukuisissa rotkoissa rakennuksineen ja niitä halkovissa silloissa. Plussaa tuli joka puolella vilahtelevista viheralueista, supersiisteistä kaduista ja putipuhtaista värikkäistä busseista. Vanhoja pompöösirakennuksia näkyi paljon, mutta katukuvasta on pidetty huolta melko modernilla otteella, ja kauempana mäkien päällä näkyi uutuuttaan kimaltelevia lasilaatikoita.



Tutkimusretkeily oli hyvässä seurassa mukavaa ja sääkin suosi turistia. Mainzissa on viime viikot ollut jatkuvasti päältä 30 astetta hautovaa hellettä, joten 25 asteen lukemissa pysytellyt lämpötila tuntui luksukselta, eikä kävellessäkään tarvinnut läkähtyä. Mitään oikeaa aktiviteettia meillä ei oikein ollut, pyörittiin vain melko päämäärättömästi pitkin ja poikin kaupunkia, kuvattiin paljon ja naurettiin hysteerisesti huonoille vitseille. Kinusin kahvituokion rouheassa kuppilassa, jossa jäälatte maistui ihanalta. Pikavilkaisulla ainakaan ruokapaikkojen hinta ei yllättäen edes kauhistuttanut suomalaista, joskin Saksan hintatasoon oli jo selvä ero.

Hauska yksityiskohta Luxemburgissa on monikielisyys. Kaduilla kuulee eniten ranskaa ja luxemburgia (kuulostaa käsittämättömältä saksan murteelta maustettuna ranskan sanoilla), mutta englanti ja saksa näkyy ihan yhtä lailla joka puolella. Kirjastossa kaikki kirjat olivat kieleen katsomatta sulassa sovussa samoissa hyllyissä ja kieli oli merkitty värikoodatuilla tarroilla. Me kieltenopiskelijat huokailimme moisen eksotiikan edessä.


Päiväretki oli mukava puhde perjantaille eikä yhtään liian lyhyt aika. Luxemburg ei ole kaupungeista suurimpia, ja rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että viimeisen puolen vuoden mittaan on matkailua kertynyt sen verran mittariin, ettei reissaamisesta jaksa enää samalla tavalla innostua. Nytkin tuntui vain lievästi absurdilta päräyttää tuosta noin vaan junalla yhteen maailman rikkaimmista valtioista, jossa en ollut koskaan kuvitellutkaan käyväni. Ai taas uusi maa, ok.

Illalla paikallisen vaihtokaverin hyvästeleminen viimeistä kertaa pidempään hetkeen tuntui sentään haikealta. Kuitenkin on mukava tietää, että ympäri Europpaa jää kavereita, joiden kanssa surullisen huonot vitsit naurattavat vatsalihastreeniksi asti ja väittelyt luonnistuvat pitkien taukojenkin jälkeen.


I spent yesterday in Luxembourg visiting a local friend from last semester. The city was beautiful, green and very clean. The layers of old fortress walls, bridges and narrow valleys made everything even more pictoresque and the weather was perfect. We wandered around the city streets, took a ton of pictures and laughed so much it hurt.

Miksi ovet eivät aukene meille

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Seppo Rädystä viis, Saksa on ihana maa. Ihmiset ovat melko samanlaisia kuin Suomessakin mutta juuri sopivan verran avoimempia, kakkukahvittelu on kova sana ja pelätty saksalainen täsmällisyys on pohjoismaalaiselle ihan tuttu juttu. Vaihtarina olen päässyt kuin koira veräjästä myös aika monesta byrokratiakiemurasta, joten mikäs tässä elellessä.

Tänään kuitenkin harvinaislaatuisesti kiehui. Lukukauden vedellessä viimeisiään olen metsästellyt Scheinejä, eli todistuksia suoritetuista kursseista pitkin yliopistoa. Usein ne saa opettajilta suoraan kurssin päätteeksi, mutta sitten kun ei, pitää ne käydä itse noukkimassa vastaanottoaikojen mukaan. Ihan parasta onkia netistä viiden linkin kautta puolen tusinan opettajan, parin sihteerin ja opintokoordinaattorin vastaanottoajat, juosta pitkin yliopiston käytäviä metsästämässä mielivaltaisesti numeroituja työhuoneita, lukea oveen kiinnitetyistä lapuista, että tänä lukukautena aika onkin jokin aivan muu kuin netissä ilmoitettu ja lopulta itse vastaanottoajan ja -paikan täsmätessä jonottaa parhaimmillaan tunti, koska muutamalla muullakin on proffalle asiaa. Tietysti useimmiten vastaanottoajat osuvat myös omien tuntien päälle, ja sähköpostipommituskin katoaa usein sähköpostilaatikoiden mustiin aukkoihin.

Sen mä sanon vaan, että tätäkin järjestelyä kehitettäessä olisi joku voinut jotain ajatellakin.

***
Life in Germany is generally a piece of cake. This, however, does not apply to the office hours at university. On the contrary, getting in touch with the teachers and coordinators takes hours of surfing online, getting lost while looking for the arbitrarily numbered offices, a few weeks because the office hour found on the uni website isn't obviously the right one, and finally queueing about an hour to actually get in. 

Elonmerkkejä keittiössä

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Hurraa, kuukausia uinunut ruoanlaittomotivaationi on osoittanut heräämisen merkkejä! Elin koko alkukesän lähinnä leivällä, salaatilla ja ihanien kämppisten kokkailuilla, joten oli jo aikakin aktivoitua. Suurin kompastuskiveni keittiössä on mielikuvituksettomuuteni ja kyvyttömyyteni soveltaa, joten kauppaan lähtiessä reseptit täytyy olla valittuna ja ruoka-aineet listattuna, tai päädyn joko a) ostamaan helpoimpia eineksiä (oodi saksalaiselle bratwurstille, suunnilleen ainoalle lihatuotteelle, jonka keittiöni on nähnyt) tai b) hankkimaan vain aamupalatarvikkeet johtuen yleisestä epäluulostani eineksiä kohtaan - ideaalimaailmassani kun ruokaa laitetaan itse ja jätetään valmiseinekset kaupan hyllylle. Jälkimmäisessä tapauksessa elän sitten todella pelkällä leivällä. Suurimman nälän yllättäessä olen pariin kertaan eksynyt jopa yliopiston mensaan joka kerta katkerasti katuen: jopa minä, lähestulkoon täysin kaikkiruokainen ja kaikkea muuta kuin nirso ruokailija ei voi olla ihmettelemättä, miten on mahdollista tehdä niin pahaa ruokaa ja vieläpä pyytää siitä rahaa. Karmivaa.

Kaikeksi onneksi ja terveydeksi eksyin tässä eräänä päivänä lempparini Eeva Kolun vanhaan Voisilmäpeliä-blogiin. Eevan reseptit ovat aiemminkin olleet kovassa kulutuksessa, mutta näissä viidestä kolmeen vuotta vanhoissa ohjeissa paistaa vielä kirjoittajan silloinen opiskelijatausta, johon voin samaistua tavallistakin paremmin. Voi kuinka vaivattomia ja halpoja ruokia, juuri passeleita laiskaan kokkailuun. Kuvassa vilahtavat munakoisopihvit esimerkiksi olivat naurettavan vaivattomia ja maistuivat salaatilla höystettynä erinomaisesti. Moisia helppoja ja yksinkertaisia raaka-aineita vaativia ohjeita voisi kerätä laiskojen päivien varalle useampiakin, ettei tosiaan aina tarvitsisi syödä sitä samaa salaattia paahdettujen vihannesten kera.

Tästä inspiroituneena ryhtiliike on jatkunut köökin puolella jo siihen pisteeseen, että pyöräytin eilen korvapuustit kämppisten lahjomiseen. Tänään alkaneella koesumalla ei toki ollut osaa eikä arpaa välttelyoperaatiossa.

***
I finally found my long lost cooking motivation. I discovered a few ridiculously easy recipies for lazy days and have managed to eat something more proper than just bread and yoghurt. Yesterday I got wild and baked cinnamon rolls for my flatmates - you could never guess it's exam time...

54, 74, 90, 2014

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Olen melko huono penkkiurheilija. Jopa niin huono, etten saanut käytyä katsomassa yhtä ainutta Bundesliga-matsia, vaikka asun kilometrin päässä stadionilta ja FSV Mainz 05 pelasi itsensä liigan seitsemänneksi. Kuitenkin mieleeni on painunut MM-kisat 2010, jolloin opin, että jalkapallon katsominen voi olla parasta kaikessa (kerran neljässä vuodessa) ja mikä tärkeintä, että joukkueista yksi on yli kaiken: Die Mannschaft.

Olin jo aivan täpinöissäni, kun tajusin olevani Saksassa juuri näiden kisojen aikaan, saati sitten kun pelit vihdoin alkoivat. Koko tapahtuma on ollut sellaista kansanjuhlaa, että en tajua, miten kukaan tähän aikaan maassa vieraileva voi jättää kisat huomiotta: sama kuin menisi Pariisiin ja yrittäisi kieltää Eiffel-tornin olemassaolon. Jokainen Saksan peli on siis katsottu, sekä pari satunnaista muuta - rajansa minunkin innostuksellani, yli kymmenen matsia kuussa olisi jo liioittelua. Henkistä yhteyttä koen tähän keskieurooppalaiseen maaplänttiin siinä määrin, että kannustin Joukkuetta lähestulkoon suuremmalla intohimolla kuin Leijonia konsanaan.

Ja avot! Olin eilen Frankfurtissa todistamassa, kuinka Deutschland schoss ein Tor, nappasi itselleen neljännen tähden pelipaitaan ja koko kansakunta meni sekaisin. Kämppikseni ja vannoutunut kisaseurani totesi aamuyöllä kotiin päästessämme umpiväsyneenä ja onnellisena, että hei, me ollaan maailmanmestareita. Tuntuu epätodelliselta. 

****
I'm so happy, excited, grateful and all positive adjectives for being here to witness Germany winning the fourth star. What a world cup!

Kävin myös Freiburgissa

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Näin viime viikonloppuna taas hieman lisää Saksaa. Opiskelukavereita on tänä lukukautena läjäpäin vaihdossa, ja kokoonnuimme yhdessä tuumin Freiburgiin tuonne maan lounaisnurkkaan Schwarzwaldin kainaloon. Kaupunki on kuulemma sekä Saksan aurinkoisin että vihrein. Aurinko kyllä mollotti taivaalla sunnuntaina koko viikonlopun edestä, mutta muuten säät eivät varsinaisesti suosineet matkaajia. Vihreyttä kuitenkin löytyi joka tasolla! Sloganilla taidetaan useimmiten viitata kaupungin politiikkaan, mutta kyllä siellä silmä lepäsi lempivärini ympäröimänä muutenkin. Vehreyden lisäksi löysimme jopa pari järveksi kutsuttavaa lutakkoa, jonne pääsi vihdoin heittämään talviturkin! Siinä tajusin taas, kuinka paljon kaipaankaan Suomeen metsien ja järvien naapuriin asumaan.

Itse kaupunki pääsi vähän yllättämään. Olen kuullut joka suunnalta ylistyksiä Freiburgista, ja odotinkin kaikkea somaa ja kuvauksellista à la Heidelbergin vanhakaupunki. Pikavilkaisulla kuitenkin jopa Mainzin Altstadt taitaa olla isompi. Kuvauksellisuus sikseen, paikka vaikutti joka tapauksessa erinomaisen sympaattiselta, ja kukapa niitä vanhoja rakennuksia kaipaakaan, kun ympärillä on vuoret ja Schwarzwald?


Viikonloppu itsessään oli niin mainio, etteivät vatsalihakset ja posket olivat krampata kaikesta nauramisesta. Pari vuotta sitten olimme melko identtisellä porukalla opintomatkalla Itävallassa, ja tunnelma oli samaa luokkaa nytkin. Huonot jutut virtasivat ja ilmapiiri oli ihanan rento. Majoitusjärjestelyt suosivat kauhukaksikkoa, ja emäntämme vielä liittyessä mahdottomaan seuraamme taisi muilla olla meissä melkoista kestämistä. Huikeiden idisten lomassa kiipeiltiin pariin otteeseen korkeisiin paikkoihin (kirkontornin rappuset olivat yllättävän kapeat ja näköalatorni Schlossbergillä se vasta saikin polvet tutisemaan), juotiin hyvää viiniä Weinfesteillä tuomiokirkon kupeessa ja kuten jo mainittua, käytiin uimassa. Silkkaa helmeä kaikki.

Vanhojen tuttujen kanssa tohiseminen piristi kummasti olotilaa myös Mainzissa. Viimeisiä viedään, mutta jotenkin täälläkin olostaan jaksaa nauttia ihan eri tavalla, kun tietää, että Tampereella odottaa koulun alkaessa kasa hyviä tyyppejä, joiden kanssa jakaa postvaihtodepressiot ynnä muut. Sitä ennen voi vielä ottaa Saksasta kaiken irti, mikä vaan mukaan lähtee.


 I've got quite a few friends from uni in Germany this semester, and so we all gathered in Freiburg last weekend. It was excellent three days with old friends and bad jokes. The city itself was wonderfully green and surrounded by as much nature as you can probably have in Central Europe. We even discovered a few ponds you can almost call a lake. Swimming has never felt so good.

Päästäkää jo lomalle!

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014
 

Vähän on ollut hiljaisempaa menoa blogin puolella viime viikkoina. Osatekosyynä lienee tämä vaihdon lopun vääjäämätön läheneminen, ajatukset ovat nimittäin harhailleet aika paljon muualla kuin virtuaalimaailmassa. Oikeassa elämässä syytän kuitenkin lähinnä yliopistoa ja etenkin huomenna koittavaa tuomiopäivää. Hamstrasin itselleni nimittäin väkipakolla yhden maisterikurssin, joka osoittautuikin varsinaiseksi pähkinäksi purtavaksi (=puolet ajasta en tajua kerrassaan mitään) ja yllättäen huomasin lupautuneeni pitämään koko tunnin mittaisen referaatin. Yksin. Saksaksi. Koko luokan edessä. Ainoana kandiopiskelijana. Esitys on huomenna, ja olen sitä ennen pyrkinyt harjottelemaan esitelmän kyllästymispisteeseen asti läpi, etten sitten pyörry kauhusta h-hetken koittaessa - konstruktiokieliopin läpikäyminen natiivien maisteriopiskelijoiden edessä on lähtökohtaisesti aavistuksen verran jännittävämpää kuin tähänastinen suurin monologini kielikurssilla. Tähän mennessä olen saanut pidettyä hermot jotenkuten kasassa pitämällä riman maanrajassa ja varaamalla huomisillan silkalle hunninkorilluttelulle. Jännitysmomentista kertonee jotain se, että odotan ensi viikolla alkavia kokeita suurena helpotuksena: niihin lukemista voi sentään ongelmitta vältellä pelkäämättä nolaavansa itsensä julkisesti.

Kirottua tässä on vielä se, etten oikein voi jännittää tänään matsin äärellä, onko sunnuntain finaalissa Hollanti vai Argentiina vastassa. Voi mitä uhrauksia koulun eteen täytyykään tehdä.

Painavia ajatuksia Atlantin rannalla

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Turisin jo aiemmin joista ja järvistä, mutta Belgian rannikko ansaitsee vielä oman postauksensa. Ehdittiin nimittäin viikonloppuna vielä De Haaniin Atlantin äärelle hiekalla tallustamaan. Olen minä merta nähnyt ennenkin, myös ehtaa valtamerta, mutta tässä oli sitä jotain. Meri-ilma oli suolaa täynnä, ruohodyynit kauempana näyttivät hassuilta ja pilvisen päivän viileä valo oli ihana. Parasta oli se aaltojen pauhu. Rauhallisuus olisi varmasti ollut tipotiessään, jos aurinko olisi pilvien takaa näyttänyt ja houkutellut rantaleijonat esiin, mutta onneksi nyt ei ryysiksestä ollut tietoakaan. Mielessä oli elävästi Coco avant Chanel -leffan Normandia-inspiraatio.

Siinä hiekalla tallustellessa pääsi vähän lapsettamaan - märkä hiekka löllyy tampatessa todella kummallisesti, ja rannalle ajautunut meduusa oli limaisen näköinen - mutta parit ajankohtaisemmatkin pohdinnat ehti päässä pyöriä. Kuten viime aikoina on ollut tapana, suurin osa taisi koskea kotiinpaluuta. Ihana meri, mutta Tampereen järviä on hankala voittaa.


Olen viime aikoina kypsynyt aika hyvin ajatukseen kotiinpaluusta. Suomen kesä se ideaali versio siis, ei nykyinen inhorealistinen takatalvi on mun mielessä aina se paras, ja vaikka se oikeassa elämässä kuluukin aina töissä, niin eipä tämä saksalainen heinäkuun loppuun jatkuva kesälukukausikaan mistään kotoisin ole. Lisäksi tämä epämääräinen limbo alkaa kyllästyttää. 10 kuukauteen mahtuu seikkailuja, kokemuksia ja ikävä kyllä ihan opiskeluakin, mutta tässä vaiheessa olisin jo valmis palaamaan Suomeen jatkamaan oikeaa elämääni, edistämään oikeita opintojani ja tekemään niitä asioita, joita oikeasti teen. Viime kuukaudet täällä ovat menneet vähän haahuilun puolelle, kun selkeitä suuntaviivoja ei ennen elokuuta oikein ole, eikä millään ole niin justiinsa väliä. Kuitenkin samalla olen ollut täällä jo niin kauan, etten oikein tiedä, mitä Suomelta odottaa.

Tässä on vallinnut myös epämääräinen tunne, etten ole täällä kasvanut mitenkään aivan liikoja ihmisenä. Lukiovaihto toisella mantereella antoi siihen malliin kokemusta väliaikaisesta asumisesta ulkomailla, ettei niiltä osin taida enää missään tulla niin suuria ahaa-elämyksiä, varsinkaan kun Saksa nyt oli jo entuudestaan tuttu juttu. Suurimmat valaistumisenaiheet liittyvät paradoksaalisesti lähinnä opintoihin, sillä vaikka olenkin saanut täällä heittää aiemmilla kristallinkirkkailla tulevaisuudensuunnitelmilla vesilintua ja tulevat opinnot ovat vielä pieni kysymysmerkki, olen silti täällä randomkursseilla istuessa älynnyt paljon enemmän, mitä haluan ja etenkin mitä en halua tehdä, kuin Suomessa opintoputkessa olisin ehtinyt. Iso juttu sekin, mutta olin kai odottanut jotain galakseja räjäyttävää valaistumista, kuten silloin 18-vuotiaana Québecissä. 

Realistisesti ajatellen näitä juttuja näkee kai paremmin retroperspektiivistä Suomessa. En myöskään sano, etteikö vaihto edelleen tuntuisi huippujutulta tai Saksa ihanalta maalta. Nyt vain alkaa hiljalleen tuntua siltä, että kohta ois jo aika palata kotiin.


On Saturday there was the Belgian coast and a head full of thoughts about being away and going back.