Top Social

Image Slider

Kulttuuria kansalle

torstai 24. syyskuuta 2015

Kävin pari päivää sitten valokuvanäyttelyssä tsekkaamassa vuoden 2015 palkitut lehdistökuvat. Metroilin sinne töistä suoraan kooma-asteen ylitettyä historialliset mitat ja olin jo valmis ottamaan veikkauksia vastaan, kuinka nopeasti nukahtaisin jaloilleni.

Vaan ei, lopulta jopa heräsin näyttelyn ajaksi (se olikin sen maanantain ainoa virkeä hetki). Asiaa auttoi varmasti Westlicht-valokuvakeskuksen sympaattisen pieni koko, kun teosten tuijotteluun ei hyvälläkään keskittymisellä saanut tuntia enempää uhrattua. Kiinnostavinta oli kuitenkin - kerrankin - itse näyttely!


En ole mikään taidenäyttely– tai museoihminen. Ihan sama kuinka interaktiivista, en yleensä jaksa innostua muinaisista artefakteista ja taiteestakin vain harvoin. Nyt kuitenkin muistin, miksi valokuvat ovat yleensä puhutelleet paljon enemmän, jopa taidekuvatkin.  kuvaajan visioitahan nekin ovat ympäröivästä todellisuudesta, mutta eipähän tarvitse aivan yhtä usein tulkita päätään puhki, mitähän taiteilija tahtoo teoksellaan sanoa. Ja lehdistökuvat, ne vasta parasta ovatkin. Omaan subjektiiviseen sielunmaisemaan keskittymisen sijasta minusta on tuhannesti vaikuttavampaa, kuinka kuvaajat parhaimmillaan toteuttavat näkemyksiään todellisista, akuuteista aiheista. Valokuvajournalismissa esteettisyydellä on käytännön tarkoitus. Sisäinen insinöörini kehrää tyytyväisyyttään.

Westlicht oli itsessäänkin niin soma paikka, että ajattelin eksyä mestoille vielä uudestaan jonkin toisen näyttelyn parissa. Lisäksi keskuksen itäinen kaksoissisko Ostlicht sijaitsee aivan mun huudeilla, joten voi olla että tässä on nyt kulttuuria luvassa koko vuoden edestä ja vähän vielä lisääkin. 

Elämän pienet asiat

keskiviikko 23. syyskuuta 2015
Täältä saa ehkä parasta raejuustoa koskaan. Lämmin suhteemme alkoi heti toisena iltana kaupunkiin saavuttuani, kun söin lohturuoaksi kaurapuuroa, omenamuussia ja tätä valkoista hienojakoista tököttiä. Se oli herkkä hetki se. Voisin edelleen lapioida raejuustoa suoraan purkista.

Tällä alustuksella päästään itse asiaan. Maitorahkakin (täälläpäin muuten Topfen eikä suinkaan mikään harhauskoisten saksalaisten Quark) on täällä koostumukseltaan erilaista suomalaiseen serkkuunsa verrattuna. Tänään söin erikoisen rakeista ja jämäkkää tököttiä tuossa iltapalaksi. Meni mukavasti, kunnes tajusin, etten rehellisesti erota sitä koostumuksen saati maun puolesta raejuustosta. En meinaa päästä tästä hämmennyksestä yli.

Että ei tää ulkomailla asuminen kuulkaa helppoa ole!

Die Stadt für alle

sunnuntai 13. syyskuuta 2015
Lempparitapani tutustua uuteen kaupunkiin on ottaa jalat alle ja lähteä haahuilemaan. Olen ehtinyt viime viikkoina tekemään vaikka mitä, mutta tyylipuhdas löytöretkeily on jäänyt vähemmälle. Siksipä olikin sitäkin rentouttavampaa napata lauantai-iltana kamera mukaan ja lähteä pitkästä aikaa omine nokkineni harhailemaan Wienin kaduille.

Pelasin varman päälle ja otin lähtöpisteeksi Schwedenplatzin, Wienin yöelämän kruunaamattoman keskipisteen (ainakin jos viihteellä käyviltä lukiolaisilta kysytään). Valinta oli erinomainen, ei niinkään kuppiloiden vaan viereisen Donaukanalin puolesta. Lauantai oli viimeisiä sinnitteleviä kesäpäiviä alkavan syksyn keskellä, ja kaupungin puolelle harhautunut Tonavan sivujuonne oli täynnä elämää. Joukkoon oli eksynyt muutama fiinimpi rantabaari, mutta pääosin tarjonnasta vastasi hyvin kotikutoisen oloiset, kontteihin kyhätyt hipsteriviritelmät. Matkan varrelta löytyi myös yksi ex tempore -leikkipaikka, ujo jazz-konsertti sekä trukkilavoihin kyhätty yhteisöpuutarha. Paikkaa ei voisi edes kuvitella ilman joka puolella vilistäviä graffiteja.


Baarien rantatuolien lisäksi ihmiset istuskelivat nurmikkoalueilla tai rantakivetyksellä. Lukivat kirjaa, joivat tölkkiolutta, nauttivat viimeisistä kesäpäivistä kavereiden kanssa, lenkkeilivät menemään. Erään baarikyhäelmän seinään oli kirjoitettu "Donaukanal für all", Donaukanal kaikille. Ymmärtääkseni Donaukanalin elvytys ihmisten käyttöön ja sen status kapunkilaisten kesäolohuoneena on ollut melko kuuma peruna viime vuosina, ja asukkaat haluavat myös pitää edes osan siitä kaupallisuudesta vapaana alueena. 

Vähän samanlaisella asenteella, joskin aivan eri mittakaavassa toteutettu hanke on Museumsquartier. Entinen keisarillinen tallipiha on nykyään miljoonan museon yhteinen sisäpiha, jossa sekä paikalliset että turistit viettävät kesäiltoja, joko reunamien kuppiloissa tai sisäpihan valtaville divaanisohvahökötyksille leiriytyneenä. Eikä kyse ole varsinaisesti siitä, että pussikaljojen unohduttua kotiin voi oluen käydä ostamassa baarista ja hengata silti ulkona terassialueen ulkopuolella (vaikka sekin on siistiä), vaan siitä, että täällä todella tarjotaan tilaa vaan olla. Ihan yhtä lailla mukaan voi napata kirjan ja korvatulpat ja nököttää koko päivän mukavassa miljöössä puhumatta kenellekään. Tällaiset alueet ovat nimenomaan julkisia olohuoneita, ja siksi niistä saakin niin hyvät vibat: tämä kaupunki kuuluu sen asukkaille. 


Uomia hakemassa

torstai 10. syyskuuta 2015

Syyskuu on saapunut Keski-Eurooppaan tuoden mukanaan 20 asteen lämpötilapudotuksen, pimenevät illat ja hiljalleen uomiinsa asettuvan arjen. 

Töissä on alkanut tapahtua nyt, kun yliopistossa lokakuussa aloittavat vaihto-opiskelijat valuvat hiljalleen Wieniin. Peukaloiden ja inhottavien Excel-taulukoiden pyörittelyn sijaan olen viettänyt työpäiväni pitkälti neuvoen enemmän tai vähemmän hukassa olevia vaihtareita. Oma vaihtovuosi tuntuu kovin kaukaiselta, ja on hassua ajatella, että kaksi vuotta sitten tähän aikaan olin aivan yhtä pihalla kuin nämäkin.

Illat ovat usein menneet halaillessa. Pitkäksi venähtäneen painitauon jälkeen olen taas löytänyt rakkauden lajiin, ja viime viikot olen rampannut melko ahkerasti salilla. Minä ja pari juuri aloittanut tyttöä ollaan paikan ainoat kauniimman sukupuolen edustajat, mutta salin pojat ovat onneksi huipputyyppejä eikä treeneissä ole lainkaan ulkopuolinen olo. Päinvastoin meidät ollaan otettu avosylin vastaan, ja pojat tuntuvat olevan enemmänkin vaikuttuneita, kun muutama nainenkin on eksynyt brassijujutsun pariin. 

Jälleenlöydetty treeni-into onkin sitten näkynyt perinteisin tavoin. Kun kaksi kolmasosaa painimisesta menee juippien pistäessä allekirjoittaneen pakettiin ja kehonhuolto on tietysti retuperällä, huutaa keskivartalo taas hoosiannaa. Harrastukseni ei ole myöskään jäänyt pimentoon työkavereilta, kun ilmestyn töihin tuon tuostakin pahoinpidellyn näköisenä. En ihmetteli lainkaan, jos joku aamu vielä heräisin dalmatialaisena.

Töissä istumisen ja kontaktiurheilun lisäksi olen silloin tällöin ollut sosiaalinenkin. Työelämä on tuonut mukanaan after work -viinilasilliset ja lounastreffit. Takana on myös pyhiinvaellus Ikeaan asiaankuuluvasti pohjoismaalaisseurassa, ilta perinteisessä itävaltalaisessa viinituvassa, sivistysekskursio yhteen Wienin miljoonista museoista sekä ensimmäinen kielikriisi. Arki hakee vielä muotoaan, mutta päällimmäisenä tunteena on edelleen silkka onni siitä, että olen täällä.

Musik auf Deutsch, ja bitte

keskiviikko 2. syyskuuta 2015
Lauantaina maailmani koki pienen mullistuksen, kun pitkään vaalittu festarineitsyyteni jäi Graziin! Yksipäiväinen Nuke Festival ei toki ole kokonsa puolesta ehkä kaikista vakuuttavin, mutta toisaalta sisäinen hipsterini vakuuttui tästä aloituksesta. Festarireissu voidaan nimittäin luokitella aikamoiseksi kulttuuriekskursioksi: kokoonpano oli silkkaa saksalaista ja itävaltalaista artistia.

On kyllä sanottava, että osaavat tyypit tehdä musiikkia näilläkin hoodeilla. Osa artisteista oli jo etukäteen tuttuja, mutta mainittakoon tässä etenkin Wienin omat pojat Wanda esimerkkinä paikallisesta sulomurteesta. Henkilökohtainen suosikkini, niin ikään itävaltalainen electro swing -nimi Parov Stelar pisti tanssijalan pakostakin vipattamaan, eikä myöskään berliiniläiskokoonpano Seeedin tarjoilemasta kirsikasta keikkakakun päällä jäänyt valittamista. Ja kun nyt kerta vinkkilinjalle lähdettiin, niin kannattaa vielä tsekata Bilderbuch kerta kiellon päälle. Siitä mieleen jäi lähinnä Itävallan ylpeyden Falcon jalanjäljissä kulkevan solistin nasaali sekä verkkokalvoilleni porautunut tyylitaju, mutta kyllä noita biisejä kuuntelee sen näyn jälkeenkin.

Integraatioelämykseen valmistauduin kuuntelemalla koko viime viikon Spotifysta Nuken bootcamp-listaa. Jaettakoon se teillekin syyskuun sivistyspalaksi!