Top Social

Image Slider

Vahinkokamera

sunnuntai 29. marraskuuta 2015
Tässä hiljattain annoin itselleni luvan investoida sitten joulunjälkeislahjana uuteen objektiiviin. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, ajattelin ja aloitin hintavertailun netissä hyvissä ajoin. 

…eikä ketään taidakaan sitten yllättää, että lapasestahan sekin taas lähti ja uuden objektiivin kylkiäisenä lähti kamerakin vaihtoon. En tiedä, kuinka rehellisesti voin puhua vahinko-ostosta enää siinä vaiheessa, kun hieroin pari viikkoa kauppaa huutonetissä ja värväsin kaveripolon kiertämään puoli Tamperetta juoksupoikana. Päähänpisto joka tapauksessa, mutta kaduttaako? No ei!

Kuukauden operoinnin jälkeen beibi nimittäin saapui vihdoin onnellisen omistajansa luokse uuteen kotiin. Rakkautta ensisilmäyksellä! Beibin nimi on Olympus OM D-E M5 ja toisin kuin karvalakkimallinen edeltäjänsä, se tuntuu ihan oikealta kameralta jopa tällaisen amatöörin silmään! Säätöjä ei tarvitse metsästää tuhannen valikon takaa, runko tuntuu tukevalta kuin itse mikä ja etsinkin löytyy. Objektiiville heruu myös kiitoksia, kuvaaminen onnistuu myös sellaisissa valo-olosuhteissa, joissa vanhalla kameralla olisi voinut heittää vesilintua. Ja kyllähän beibi nyt vaan näyttää hyvältä!

Investointi ei mennyt hukkaan ainakaan siinä mielessä, että olen parin päivän aikana kuvannut varmaan enemmän kuin viime vuoden aikana yhteensä. Suattaa toki olla, että seuraavat kuukaudet syödään pelkkää kaurapuuroa, mutta beibi muusana musta kyllä tulee maailman paras kaurapuuroannosten ikuistaja!

Korkeakulttuuriin kadonnut

torstai 26. marraskuuta 2015
Kuten olen jo maininnutkin, olen kaikkea muuta kuin museoihminen, ja aika harvoin taidenäyttelytkään jaksavat kiinnostaa. Suomessa näyttely per vuosi -tahtikin on osoittautunut jo melko haastavaksi. Wienissä olen sen sijaan lyönyt kaikki aiemmat ennätykseni. Tarjonta ei täällä toki lopu kesken, ja kaiketi kaupungin vibat ovat muutenkin niin kultturellit, että jopa tällainen antitaideihminen on jalkautunut neljän kuukauden sisään viiteen näyttelyyn. 

Lukua nosti eritoten viikonlopun vieraileva tähti Suomesta. Kaveri on taiteen suuri ystävä, ja lempparinsa Gustav Klimt on kuulunut itsestäänselvyytenä reissun ohjelmistoon siitä lähtien, kun meitsin harjoittelun sijainti selvisi. Suunta oli siis otettava Belvedereen, tällä kertaa sisälle asti. Habsburgien kesämökki tarjosi prameat puitteet taiteelle, ja allekirjoittanut ylitti sekä omat että seuran odotukset kiertämällä koko mestan ilman valituksen sanaa! Eipä valitettavaakaan toki liikoja ollut, Gustavin kädenjälkiä tuijottelee varsin mielellään. Meillä kävi lisäksi hullu tuuri, kun kaverin Roomassa asustava rakkausmaalaus löytyikin mestoilta väliaikaisesta näyttelystä. Oli muuten herkkä hetki.

Pari päivää myöhemmin eksyimme vielä modernin taiteen museoon Mumokiin. 5 kerrollista nykytaidetta tarjosi vaihtelevia elämyksiä (erityisesti mieleen jäi erään taideteoksen tekniikkakuvaus "asfalttimaalia yliajetun oravan päällä"), mutta lievän koomaisille vierailijoille jäi kuitenkin varsin hyvät fiilikset. Tässähän voi kohta jo teeskennellä kultturellia persoonaa.

Glühweinia kansalle

keskiviikko 18. marraskuuta 2015
 

Viimeisen viiden vuoden aikana vietän nyt kolmatta marras-joulukuuta saksankielisellä Glühwein-sektorilla. Niinä kahtena kertana, joina olen jäänyt Suomen rannalle ruikuttamaan, on ikävää lievittänyt työpäivät joulumarkkinoilla – saksalaisissa kojuissa tietty. Siellä hilpeät saksalaiset keittelivät tietysti omat hehkuviininsä lämmittämään myyjien kohmeisia sormia. (Melko styrkkaa settiä muuten olikin.)

Ymmärrettävästi nyt ollaan päästy siihen pisteeseen, että Glühwein kuuluu jouluun siinä missä glögi ja piparitkin (lebkuchenit jätän sentään vielä suosiolla muille). Joulufiilistä ei viime viikkojen 16 lämpöasteessa ole muuten juuri näkynyt, mutta pimeinä iltoina olen kyllä usein kärttänyt joulutorikautta, erityisesti koska se Glühwein. 

Kunnes tänään, kaikkien näiden vuosien jälkeen, koin kauppareissulla valaistuksen: sitä Glühweiniahan myydään piru vieköön marketeissa siinä missä glögiä konsanaan! 

Arvoitukseksi jää, miten ymmärrykseni on onnistunut välttämään tämän itsestäänselvyyden, mutta yhtä kaikki, minulla on nyt oma henkilökohtainen Glühwein-puteli! Ainoa ongelma tässä on, ettei koko litraa kannattane ryystää samaa tahtia kuin suomalaista vastinettaan, jos huomenna meinaisi selvitä vielä töihin asti.

Budasta Pestiin

maanantai 16. marraskuuta 2015
Pistin viikonloppuna ranttaliksi ja päädyin naapurimaan puolelle. Budapestin puolella vaihtoa tekevä kaveri ja kämppiksensä kävivät jo aiemmin syksyllä katsastamassa Wienin menon allekirjoittaneen opastuksella, ja vastavierailullehan sitä oli tietysti päästävä. 

Tällä kertaa kyseessä oli vähän erilainen kaupunkiloma. Ajankohta oli sovittu jo aikoja sitten puhtaasti sillä perusteella, että lauantaille osui myös brassijujutsun Hungarian Open. Viime kisakatsomosta oli jo aikaa, ja olin vartonut tapahtumaa kuin kuuta nousevaa. Meidän salilta oli pari sälliä mätsäämässä, ja tuntemattomienkin otteluja olisin voinut tapittaa koko päivän putkeen. 

Penkkiurheilun lisäksi reissu poikkesi totutusta kaavasta muutenkin. Poikien kanssa tuli toki käveltyä ympäriinsä, mutta perinteisen kahviloissa ravaamisen ja tehokuvaamisen (okei no sitä jälkimmäistä ei kyllä ole muutenkaan näkynyt) sijaan otettiin elämä astetta rennommin ja fiilisteltiin vaan menemään ilman turhia turistiagendoja. Tonavan ranta tuli toki tsekattua ja näköalat hyväksytettyä, mutta  heitettiin turhilla sähköjänistyksillä vesilintua ja keskityttiin pitkälti yleiseen lätinään ja kuulumistenvaihtoon.

Valoisaan aikaan ei kameraa tullut juuri ulkoilutettua, mutta oli Budapest ihan kuvaamisen arvoinen illallakin. Gellértinvuoren vapaudenpatsaalle kapuaminen kävi urheilusta, mutta näköala valaistun kaupungin yli oli mieletön. Arkkitehtuuriltaan Budapest on ainakin pikanäkymän perusteella Wienin rouheampi, joskaan ei tippaakaan vähemmän mahtipontinen sisko, ja ilmeisen hyvä tarjonta hipsterin makuun sopivia ränsistyneitä rauniobaareja vakuutti allekirjoittaneen täysin. 

Mitään selkeää mielikuvaa kaupungista ei kuitenkaan jäänyt, enkä osaa oikein sanoa, mitä mieltä Budasta ja Pestistä olisin. Varmasti se ansaitsisi vielä uudemman reissun paremmalla ajalla ja uteliaammalla otteella. Toisaalta hermoloma painia tapittaessa ja poikien kanssa lonkkaa vetäessä olutpullojen äärellä oli vaihteeksi niin erinomainen tapa viettää viikonloppua, etten jaksa edes pyytää kaupungilta anteeksi huomion herpaantumista. Budapest, olit ihan kiva tapaus, mutta palataan sitten joskus myöhemmin uudestaan astialle.


Viiniä Wienin ulkopuolella

maanantai 9. marraskuuta 2015
Poistuinpa lauantaina Wienistä ensimmäistä kertaa sitten elokuun. Sellaista tapahtuu vain mitä painavimmista syistä, ja vakavista asioista oli tietysti tälläkin kertaa kyse – siis viinistä.

Jos syyskuun viinivaellus oli konseptina silkkaa neronleimausta, ei tämänkertainen tapahtuma jäänyt toiseksi. Vajaan tunnin junamatkan päässä Wienistä, Burgenlandin osavaltion vehrevien viinitilojen keskellä paikallisen tuppukylän viinintuottajat löivät viikonlopuksi hynttyyt yhteen ja tarjosivat 35 euron kimppahintaan niin paljon viiniä kuin ikinä vain sielu sietää (tai pää kestää). Viinilasi vain käteen ja käymään listalta welschrieslingit, st. laurentit ja zweigeltit läpi. Sitten vielä naapurituottajan viinit. Ja sitä seuraavan. Ja, no, tajusitte varmaan jo jutun juonen.

Mistään ryyppytapahtumasta ei kuitenkaan ollut kyse, vaan paikalla pyöri paljon ravintoloitsijoita ynnä muita vakavasti otettavia henkilöitä etsimässä laatutavaraa rafloihinsa. Useimpien tuottajien vinkut olivatkin yksinkertaisesti niin hyviä, että kaksin käsin juominen olisi tuntunut silkalta vääryydeltä. Kuuden tunnin maistelu ajoi kyllä asiansa ilman ekstraryystämistäkin, ja loppuvaiheessa yllätin itseni pyytämällä pienempiä annoksia – mitä vähemmän yhtä sorttia, sen useampaa ehti ja kykeni maistaa.

Olen suuri keskieurooppalaisten viinien ystävä, eikä makumaailma pettänyt tälläkään kertaa. Näillä seuduilla rypälelajikkeet ovat osin toisia kuin Rheinin viiniseuduilla, Alkon valikoimasta puhumattakaan, joten maisteltavaa riittää. Viinihuuruisesta lauantaista jäikin käteen pari aivan uutta rypäletuttavuutta ja naismuistiin paras (ja mahdollisesti myös kallein) juomani punaviini. Maistelun hintaan kuului myös parinkympin lahjakortti lempparituottajan viinivalikoimalle, joten gastronomista onnea riittää vielä hetkeksi. 

Kyllä se vaan niin on, että näillä itävaltalaisilla on prioriteetit kohdallaan. Hintaan sisältyi myös kevyt keittolounas, ja kaikkien suomalaisten hämmästykseksi ja suureksi onneksi kyytiäisenä tuli tietysti mikäpä muukaan kuin viinilasillinen. En tiedä, kuinka kauan maksani kestäisi täällä asumista, mutta elämänlaatua maahanmuutto parantaisi epäilemättä heittämällä. 

Kuppilaryömintä – People on Caffeine

sunnuntai 8. marraskuuta 2015
Saavuttuani Wieniin googletin ensi töikseni (no okei, heti potentiaalisten brassijjujutsumestojen jälkeen), mistä täältä löytää parhaat hifistelykahvilat. Totuudenmukaisesti nimetty POC eli People on Caffeine osui aika nopeasti silmään, mutta siellä käyminen vaan jäi. Toimistotyöntekijän unelma-aukioloajoilla ma-pe 8-17 saattaa olla jotain tekemistä asian kanssa.

Luupsiani rakkaudella selatessani POC tuli kuitenkin jälleen vastaan, ja päätin että jos tämä ei nyt ole merkki korkeammalta taholta niin ei sitten mikään. Kuppila sijaitsee yliopiston nurkilla, ja vielä kun meidän toimiston automaattikahvia ei ole maulla pilattu, ei työkaveria ollut vaikea suostutella aamukahviseuraksi. Ei muuta kuin herätyskello soimaan keskiviikkoaamuna puoli seiskaksi ja me ahkerat toimistorotat aloitimme päivämme juoruamalla höyryävän suodatinkahvin äärellä. Oih.

Kahvila itsessään on varsinainen sekamelska eri kahvinkeittovälineitä (En edes tunnistanut kojetta, jolla meidän sumpit keitettiin). Pieni ja rouhea mesta, ja palvelu oli ystävällistä kuin itse mikäkin. Totta kai näissä kahvimestoissa laatu on sitä luokkaa, että huonon kahvin saaminen on suunnilleen yhtä todennäköistä kuin sen kuuluisan pierun jälleenlöytäminen Saharasta. Eipä sattunut tälläkään kertaa kohdalle ja mikä parasta, aamua ei tarvinnut aloittaa toimiston kofeiinilitkulla! Tänne vielä uudestaan!

Schlösselgasse 21
1080 Wien 

Horroskuu, marraskuu

maanantai 2. marraskuuta 2015
Hyvää marraskuuta! Vuoden masentavin kuukausi alkoi asiaankuuluvalla väsymyksellä, ja töistä myöhään lähtiessä on jo pimeää. Toisin kuin Suomessa, olen kuitenkin tällä kertaa melko sujut asian kanssa. Sijainti 1600 kilometriä etelämpänä tarkoittaa sitä, että aurinko paistaa toimiston ikkunasta edes päivällä ja lehdet sinnittelee vielä puissa. Sitä paitsi jo kolmen viikon kuluttua joulumarkkinoihin törmää joka kulman takana. Tunnelmavaloja ja loputon määrä Glühweinia, hurraa!

Ajatus joulumarkkinoista kostautui heti, sillä tänään Marlin tiivisteglögikin olisi kyllä kelvannut ja aivan yllättäen iski akuutti riisipuurohimo. Jälkimmäinen ei toki itsessään kerro vielä paljoa allekirjoittaneen vuodenaikatajusta, keittelin myös riisipuurot omenalohkojen kera juhannuksena. Toisaalta yhtä lailla taisi olla jussina villasukat jalassa ja tunnelma muutenkin kaikkea muuta kuin kesäinen, joten ehkä erehdys on ymmärrettävissä.

Ajattelin joka tapauksessa kehittää selviytymisstrategian marraskuun pimeyttä vastaan, ihan varmuuden vuoksi. Suunnitelmissani on panostaa – rumpujen pärinää – yöuniin! Olen nimittäin päätellyt tässä harjoittelun aikana, että mitä pienempi univaje, sen helpommat aamut. Ydinfysiikkaan verrattavissa oleva havainto, tiedän. Siispä näihin kuviin, näihin tunnelmiin, meikä siirtyy nukkumaan itselleni parempaa arkea!