Top Social

Image Slider

Kulinaarista onnea lähikehityksen vyöhykkeellä

lauantai 27. helmikuuta 2016

Sain rakkaan Helsingin naisen viikonlopuksi kylään. Tämähän tarkoittaa erityisesti yhtä asiaa: pöytä koreaksi!

Molemminpuolisiin kyläilyihin kuuluu aina keittiöpuuhat. Ystävä on itse melkoinen guru köökin puolella, joten tässä seurassa lähikehityksen vyöhykkeellä on oikein hyvä olla. Itse haaveilen usein monipuolisemmasta kokkaamisesta mutta jään kuitenkin aina jumiin mukavuusalueelle. Niitä hetkiä varten on onneksi kaveri ottamassa ohjat, ja itse voi jättäytyä rauhassa apukokiksi. Näin keittiöni näki esimerkiksi elämänsä ensimmäisen aasialaisen nuudeliwokin (se soijakastikkeen käyttö oli tätä ennen ilmeisesti ollut ylitsepääsemättömän vaikeaa…).

Ja mitä olisikaan viikonloppuvieras ilman brunssiövereitä? Kulinaarisen aamupalaelämyksen lisäksi parasta on kattaa pöytään puolet astiakaapista. Ainoa mitä näissä puuhissa voi jäädä kaipaamaan, on tiskikone (ja ehkä vähän oloa ilman toivotonta ähkyä).


Sattumanvaraista

maanantai 22. helmikuuta 2016

Työilmoituksia selatessa silmiin osuu haku Viljonkan lapseksi.

Ruokalassa tankatessa vierustovereiden keskustelua seuratessa saa lähes ymmärrettävän luennon teknologiaturvallisuuden eettisistä ja oikeudellisista kysymyksistä. 

"Olispa kiva käydä joskus kahvilla vaihtamassa kuulumisia." Spontaani Facebook-keskustelu laajenee saman vuorokauden aikana kerrankin kahvilaan saakka ja vielä seuraavan päivän ruokakiertueeseen Ravintolapäivässä.

Tulee eksyttyä vaihtaribileisiin, joissa haukottelee puoli kolmeen asti. Vanhuus ei tule yksin.

Keittiöni näkee uunilohen.

Rocky-maraton jatkuu puolentoista vuoden tauon jälkeen neljännellä osalla ja vohveliövereillä. Villi perjantai-ilta huipentuu täydelliseen väsähtämiseen kymmeneltä illalla.

Se jannu treeneissä, joka neuvoo kärsivällisesti sparrierän jälkeen, kuinka half guardista kannattaa lähteä sweeppaamaan, onkin vuosien mittaan hittilistoilla keikkunut rap-artisti.

Elämänviisauksia lukiosta

perjantai 19. helmikuuta 2016

Piipahdin eilen entisessä lukiossani, kutakuinkin ensimmäistä kertaa sitten abivuoden. Nostalgiaa oli omiaan lisäämään vierailun sattuminen juuri penkkaripäivälle – siitä on tasan viisi vuotta, kun itse viskoin Omareita Pikku-Myynä rekan lavalta. Jos nyt aivan rehellisiä ollaan, ei se päivä ollut täynnä mitenkään elämää suurempia tunteita, aivan kuten ei wanhojen tanssit tai muutkaan spektaakkelitapahtumat. 

Ihan tavallisiin päiviin noiden tunkkaisesti maalattujen seinien sisälle sen sijaan mahtuu lämpimiä muistoja vaikka millä mitalla. Kaikkien kasvukipujenkin keskellä opinahjossamme vallitsi aina välittävä ja rento ilmapiiri, jossa jokainen sai olla sellainen kuin sattui olemaan. Miten se on mahdollista vajaan 400 murrosikäisen yhteisössä, sitä en ole koskaan täysin ymmärtänyt.

Eilen pullakahveilla pyhimmästä pyhimmässä eli opehuoneessa saatoin päästä hiukan lähemmäs arvoituksen ratkaisua. Teoriani on, että jos johto kannustaa opettajia toteuttamaan itseään opetuksessa ja projekteissa, riittää opettajilla siinä sivussa innostusta kiinnostua myös opiskelijoistaan. Ehkä tällainen humaani välittäminen toisista ihmisistä heidän itsensä vuoksi leviää itsestään myös opiskelijoiden keskuuteen, eikä sellaisessa ilmapiirissä toisten henkiselle muiluttamiselle tai kyynärpäätaktiikalle ole tarvetta.

Mitäpä jos tätä soveltaisi muussakin elämässä näin lukion jälkeenkin? Antaisi itsensä nauttia siitä mitä tekee ja pyrkisi kiinnostumaan muista ihmisistä, omassa lähipiirissään ja sen ulkopuolella?

Wienin parhaat – kahvilat & ravintolat

tiistai 16. helmikuuta 2016
Suunnitteilla on ollut jo pitkään listata lempipaikkojani Wienissä. Koska ravinto (ts. kahviloissa ja ravintoloissa luuhaaminen) on kuitenkin elämän yksi perustarpeista, keskityn nyt vinkkeihin, missä minun nähdäkseni kannattaa itsensä ruokkia ja nesteyttää. Myöhemmin seuraa sitten vielä muutama sananen, mitä vähemmän olennaista Wienissä voi tehdä ja nähdä.

Wieniläinen Kaffeehaus-kulttuuri, Schnitzelit ja Apfelstrudelit ovat toki itävaltalaisuuden ytimessä, mutta kun nyt yleensäkin vietän mieluummin aikani geneerisissä hipsterikuppiloissa, jäävät perinnevinkit minun osaltani aika vähille. (No sen verran paljastan, että Demelistä saa parempaa Sacher-kakkua kuin alkuperäisestä Sacher-hotellin kahvilasta.)

Siis voilà, Wienin parhaat à la Meeri:



KAHVILLE

Phil. Toiseksi kodikseni muodostunut kirjakauppa-kahvila-kuppila-olohuone, jota ei voi liikaa hehkuttaa. Todistetusti täydellinen ympäristö mm. syvällisille ja vähemmän syvällisille keskusteluille, iltakoomalle, yksille, kaksille, kakkukahveille, opiskelulle, päiväkirjan kirjoittamiselle sekä musiikille. Jos olen koskaan jotain kahvilaa rakastanut, se on Phil. Menkää ja kokekaa!

Siebenstern. Rennon sisustuksen ja ilmapiirin puolesta niinikään yksi lempipaikkojani. Myöhään iltapäivään tarjottava aamiainen on varsin ok, Flammkuchenit sitäkin parempia. Kuolasin joka visiitillä vitriinin herkkutarjontaa, mutta makukokemukset jäivät siltä saralta uupumaan (käsittämätöntä, myönnän).

Fett & Zucker. Jos kaipaat hetken rauhaa yhdistettynä kahvikupposeen, Fett & Zucker on varsin mainio vaihtoehto. Söpössä kahvilassa musiikki soi hiljaa ja asiakkaitakin kehotetaan olemaan meluamatta.

Coffee Pirates. Suosittu hifistelykahvila yliopiston suurimman kampuskeskittymän vieressä vakuutti passelilla papuvalikoimalla ja pienemmällä mutta sitäkin herkullisemman näköisellä vitriinitarjonnalla. Yllättävän iso paikka vetää varsin hyvin porukkaa 3rd wave kahvilaksi.

POC eli hehkuttamani People in Caffeine on kokonsa puolesta mini, ja suurin osa asiakkaista taitaakin ainakin aamuisin hakea kahvinsa mukaan. Sisällä istuminenkin kannattaa, baristan työskentelyä on hauska seurata, ja tämän luokan kahvia olisi sääli ryystää kiireessä ja tuhlata rinnuksille läikyttelyyn.




SYÖMÄÄN

Toma tu tiempo. Valtavan sympaattinen pieni espanjalainen tapas-ravintola on varustettu eriparihuonekaluilla, kamiinalla, lämpimästi hymyilevillä työntekijöillä ja superhyvällä ruoalla. 

Marks. Tilava, valoisa ja superviihtyisä kahvila-ravintola, jossa tuli käytyä pariinkin kertaan töiden jälkeen syömässä. Ruokalistalta löytyy niin perusschnitzelit kuin vegecurrykin, oikein maittavina ja mahdollisuuksien mukaan lähiruokana. Palvelu on tosi ystävällistä, ja ravintolassa on todistetusti tilaa myös perheen pienimmille.

Hotel am Brillantengrund. Pienen hotellin ihastuttavaan retroon mummolatyyliin sisustetusta ravintolasta saa  filippiiniläis-vietnamilaista ruokaa – merkillinen mutta maittava kombo!

Deewan. Pakistanilainen ravintola tarjoaa simppeliä täkäläistä kotiruokaa, jota saa lappaa lautaselle oman nälkätilanteen ja ahneusasteen mukaan – loppulaskun asiakas määrittelee itse. Överit täällä on taattu ilmiö, niin hyvää sapuska on. Ulko- ja sisäasultaan Deewan tuntuu enemmänkin kollektiiviprojektilta kuin ravintolalta, mutta viihtyisä se on kuin mikä. Suuremman nälän yllättäessä lämmin suositus tälle!

Mochi. Huntturissa Googlesta löydetty Mochi on todellinen helmi! Astetta hienostuneemmasta japanilaisesta ravintolasta saa törkiän hyvää sushia. Musiikkina taustalla soi jazz, seinillä on petroolimaalit ja yksityiskohtina kupariputkia. Ainoana miinuksena äänimaailmassa kuuluu turhan kovaa muiden asiakkaiden puhe, mutta mieli paranee viimeistään matcha crème bruléen kohdalla.



YKSILLE

Achtundzwanzig lukeutuu ehdottomiin Wien-lemppareihini! Pieni ja rouhea viinibaari on täynnä tupakansavua ja Berliini-viboja. Parasta on, jos saa paikan ikkunasyvennyksestä, johon kaksi ihmistä mahtuu heiluttelemaan jalkojaan ja nojailemaan tyynyihin. Vinkkulista on varsin passeli ja palanpainikkeeksi voi tilata pikkupurtavaa: juustolautanen toimii ainakin.

Burgring. Kahvit ja kakut ovat täällä varsin passeleita, mutta parhaimmillaan paikka on illalla rose-lasillisen äärellä (myös muut juomat hyväksytään) katon hehkulamppujen päästessä kunnolla oikeuksiinsa. 

Brickmakers. Erittäin pätevä  craft beer –baari, jollaisia ei Wienissä tietääkseni ihan liikoja ole. Pienpanimo-oluilla on toki hintansa, jotka huitelevat lähes samoissa kuin Suomessa, mutta tuossa miljöössä sen kehtaa jo maksaakin. Harmittaa vietävästi, että käyntini jäi yhteen kappaleeseen, kun tarjoilija pyysi numeroa enkä sen koommin kehdannut mennä enää uudestaan. :'<

Lisäksi yllämainitut Phil ja Café Siebenstern.

TANSSIMAAN

B72. Bileseurani vakiopaikka, jonne sopeuduin niin hyvin kuin tällä iällä enää minnekään klubeille olen sopeutuakseni. Paikka on puoliksi baari ja ylhäällä on hyvin istumapaikkoja, joskaan en tajua, mitä niillä tekee, koska huutamiseksihan kaikki kommunikointi siellä(kin) menee. Indierock pistää onneksi jalan vipattamaan niin, ettei se haittaa lain. Symppis paikka!

Chelsea. B72:n rockimpi isoveli. Isommat tilat ja ilmeisen suosittu keikkapaikka. Tänne oli monta kertaa tarkoitus tulla kuuntelemaan live-musiikkia mutta aina sekin vaan jäi. 

HUOM.

Asiakaspalvelu on Wienissä aivan oma lukunsa. Siellä ei asiakkaat kukkoile vaan tarjoilija on kuningas. Toisin sanoen useimmiten asiakaspalvelua ei vaan ole, joten tarjoilijoiden paikalle kuikuilemiseen saa varata oman aikansa. Joskus palvelu on myös omalaatuisen töykeää, joskin nämä tapaukset ovat onneksi vähemmistössä.

Kahvilista on käsittämätöntä jargonia, jossa kaikki lainaperäiset juomat on korvattu saksalaisilla nimillä (americano=verlängerter, cappuccino=melange, yms.) TAI sitten näitä käytetään eri juomista. Tulkinta riippuu näemmä kuppilasta, enkä kaiken rehellisyyden nimissä voi väittää päässeeni täysin kärryille kahvijuomien eroista ja yhtäläisyyksistä edes puolen vuoden ahkeran perehtymisen jälkeen.

Tupakointi. Itävalta on Tsekin jälkeen Euroopan vapaamielisin maa, mitä tupakointiin tulee. Kahviloissa ja ravintoloissa parempi puoli on usein tupakoitsijoille ja savuton alue on piilotettu piemään nurkkaan. Baareissa poltetaan kasuaalisti pöydissä ja tanssilattioilla, joten kannattaa varautua haisemaan kuolemalta seuraavana päivänä, vaikka muutoin olisi ihan ihmisten kirjoissakin.

Luups. Pidemmällä reissulla parinkympin investointi parhaaseen kuponkikirjaseen jo kannattaa, varsinkin jos on kaksin liikkeellä. Luupsista löytyy paljon erityisen sympaattisia paikkoja, ja lisäksi tarjouksilla säästää nopeasti euron jos toisenkin.

Lounastreffit mustan aukon ulkopuolella

perjantai 12. helmikuuta 2016


Nykyään opiskeluni on pääasiassa kirjastossa istumista ja muutamalla massaluennolla yksin jöröttämistä.  Yhteiset kurssit kavereiden kanssa ovat harvinaisuus, ja varsin yksinäiseksi kävisi olo yliopistolla, ellei Whatsappissa kävisi aina aamupäivisin kova kohina lounasseurahuutelun merkeissä. Kuinka monta kertaa ollaankaan istuttu ruokalassa tunnista toiseen kaikkien lykätessä lievän ahdistuksen vallassa paluuta koulutehtävien ja tenttikirjojen pariin.

Sosiaaliset lounastauot ovat koulupäivien kohokohtia, mutta liian usein kavereita näkee vain opiskeluahdistuksen vallassa. Onneksi saatiin muutaman helmen kanssa vaihteeksi tehtyä asialle jotain! Sovittiin perjantain kunniaksi lounastreffit kaupungin parhaimman näköiseen raflaan Sitkoon pitsaövereille. Toimi: ruoka maistui (joskin väitän syöneeni siellä kesällä tämänpäiväistä parempaakin pitsaa :o), miljöö oli jokseenkin inspiroivampi kuin yliopiston kanttiinit ja mikä tärkeintä, ei taidettu puhua koulujutuista muuten kuin korkeintaan sivulauseessa! Kaikkea muuta hyvää juttua sen sijaan riitti vaikka kuinka.

Ei olisi varmaan huonokaan ajatus vaalia sekä sosiaalisia suhteitaan että omaa mielenterveyttään poistumalla vähän useamminkin yliopiston mustasta aukosta?


Samalla pääsin toteuttamaan epävirallista projektiani Oman elämäni paparazzi. Haaveilen tallentavani muistikortille arjesta hiljalleen muutakin kuvamateriaalia kuin pelkkiä puita ja pytinkejä. Kavereita on jo käsketty totuttelemaan maanisen räpsijän läsnäoloon ja hyvä niin – vähän harjoittelua tämä ihmiskuvaus vielä tarvinnee. :]

Näsilinnankatu 22
33210 Tampere

Mustelmat kuuluvat asiaan

torstai 11. helmikuuta 2016

Brasilialaista jujutsua harrastaessa tulee aina silloin tällöin mieleen, miksi ihmeessä teen tämän itselleni. Ajatuksella ei ole mitään tekemistä motivaatiopulan kanssa, sen sijaan terveen itsesuojeluvaiston kylläkin.

Kaikkien näiden enemmän tai vähemmän aktiivisten kamppailulajivuosien aikana olen toki säästynyt suuremmilta haavereilta - koputan puuta - mutta etenkin brassiin on puolentoista vuoden aikana kuulunut kaikkea pientä kivaa. Pari ihokummajaista ynnä muuta alussa, kun oma bakteerikanta ei ollut vielä kotiutunut salin kollektiiviseen bakteeristoon (kyllä, desinfioinnista huolimatta). Ilman mustelmia tuntuu kuin elämästäni puuttuisi jotain, ja viime kesänä lähinnä jannujen kanssa painiessa olisin mennyt täydestä kotiväkivallan uhrina. Korvanlehdet tuppaavat turpoilemaan välillä, keskivartalojumi on pysyvä olotila ja mahtuupa pieni lihasrevähdyskin joukkoon. Viimeisimpänä en ole kahteen viikkoon pystynyt taivuttamaan vasenta nimetöntä nyrkkiin asti. Ihan hyvä lista, kun yleensä en saa loukattua itseäni liikunnalla vaikka yrittäisinkin. Kaiken kaikkiaan olen puhtaasti onnellinen, että olen selvinnyt näin vähällä – kop kop.

Ja sitten vielä kirkkain silmin meinaan, että tämähän on kaikki aivan normaalia eikä brassista enää laji parane. Treenikaverin selitys addiktioasteelle onkin, että painiessa kroppa joutuu niin infernaalisiin tilanteisiin, että siitä selvitessä endorfiinipläjäys on vertaansa vailla. Niin tai näin, meitä taitaa tuolla salilla käydä aika monta sellaista, jotka emme osaa enää kuvitella elämää ilman brassia.

Vaan eihän tätä ole kukaan tainnut ihan täysjärkiseksi puuhaksi väittänytkään.

Rauhaa, rakkautta ja vielä parit paluuitkut

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Alussa on rauha. Viikonloppuja ei ole ehtinyt vielä suunnitella täyteen, joten kun porukat kysäisevät, koska olen tulossa käymään, voi siltä istumalta oikeastaan aivan yhtä hyvin varata junat lauantaivierailulle. Olla koiran puruleluna, saada raitisilmamyrkytyksen hevosajelulla ja istua valmiiksi katettuun pöytään matikkakeitolle. Vajaan 2000 kilometrin etäisyyden kutistuttua pariinsataan näistä jutuista tekee  kummasti mieli ottaa kaikki ilo irti.

Myös Tampereella on ollut rentoa. Kursseissa on vielä totuttelemista mutta vastineeksi kämpässä on jo jotain omaakin, ja kaivatut astianikin saapuvat ensi viikolla. Ystävien kanssa ollaan ehditty jo istua lounailla, kahvilla, punkuilla ja Runebergin tortuilla. Rakas treenisali on testattu pariin otteeseen. Wienissä viimeisiksi jääneissä treeneissä venähtänyt nimetön toimii jo lukkopainissa muttei pidä erityisemmin painikaverien ninjapuvuissa roikkumisesta.

Ikävä Wienin kuvioihin iskee milloin sattuu mutta niin sen kai kuuluukin. Toisaalta tuntuu hyvältä olla taas rakkaiden ihmisten lähellä, ja painiendorfiinit auttavat kaikista pahimpaan kaipuuseen. Pidätän oikeuden tykittää vielä hetken Editorsia ja muita melankolisuuksia soittolistalla, mutta lupaan ryhdistäytyi aurinkoisten päivien palatessa takaisin.

...Tai ehkä sittenkin jo vähän sitä ennen. Mikäli säätiedotusta on uskominen, Editors tulee vielä korvista ulos.





Pari turistitärppiä Wieniin

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Kaikki kahta viikkoa pidempään ulkomailla olleet tietänevät kysymyksen, eikö ole vaikeaa olla perheestä erossa ja kuinka vanhemmat ovat päästäneetkin jälkikasvunsa kauas. En ole oikein ikinä tajunnut moista kysymyksenasettelua, hyvät välit kun eivät nähdäkseni vaadi jatkuvaa maantieteellistä läheisyyttä. 

Onhan siinä sitä paitsi kiistattomat etunsa, jos jälkikasvu huitelee pitkin maailmaa: pääsevät vanhemmatkin näkemään uusia paikkoja! Niin vain meidänkin porukat korkkasivat tammikuussa Wienin (ja viinin, ai että näitä puujalkoja), ja allekirjoittanut pääsi vielä kerran turistioppaana kaupungille pyörimään.


Visiitti oli kaiketi vierailijoiden mieleen, ja opas ainakin tykkäsi. Oli kiva kierrellä vielä viimeisiä kertoja ajan kanssa prameiden pytinkien lomassa ja kuikuilla tuttuja maisemia taas turistin silmin. Pääasiassa pyörittiin samoilla tutuilla mestoilla 1. ja 7. kaupunginosassa. Siitä huolimatta tuli nähtyä muutamia uusiakin juttuja – esimerkiksi Espanjalaisen ratsastuskoulun tallit. Suhtaudun lähtökohtaisesti varsin epäluuloisesti kaikkiin turistihössötyksiin, mutta kierros lipizzalaisten korvienhöristelijöiden parissa päältä 400 vuotta sitten perustetussa ratsastuskoulussa oli tosi mielenkiintoinen myös, vaikkei hevosista mitään ymmärtäisikään.

Yksi museokin saatiin mahdutettua mukaan, poikkeuksellisesti allekirjoittaneen toiveesta. Paraatipaikoilla sijaitsevat luonnon- ja taidehistorialliset museot ovat jo rakennuksinakin niin jäätäviä, että pitihän jompikumpi käydä sisältäkin tarkastamassa. Taidehistoria ei tällä(kään) kertaa kutsunut, mutta luonnontieteellinen museo oli kyllä visiitin arvoinen, ihan jo megalomaanisten sisätilojensakin puolesta. Rehellisyyden nimissä taisin kiinnittää enemmän huomiota kameraani kuin näyttelykappaleisiin, mutta kyllä siellä katseltavaa riitti meikäläisellekin. Vanhanaikaiset lasiset näyttelykaapit toivat aivan oman charminsa kiertelyyn.



Ratsastuskoulun ja taidehistoriallisen museon löytää toki turistina varsin vaivattomasti, siinä mielessä mistään tärpeistä ei ole kyse. Sen sijaan hieman tuntemattomampana vinkkinä turistirysien välttelijöille olisi tarjolla Justizcafe. Oikeuspalatsin työpaikkakahvila ei itsessään aiheuta kummempia riemunkiljahduksia saati ihastuksenhuokauksia, ja sinne pääseminen on pieni jännitysnäytelmä turvatarkastuksen elämäänsä kyllästyneen vartijan ansiosta. Enpä olisi itsekään koskaan eksynyt paikalle ilman tuttavan vinkkiä varsin passelista näköalasta.

Kieltämättä heti parlamentin takana sijaitsevan juristien tyyssijan terassilla jaksoi tuijotella ensimmäistä kaupunginosaa tovin jos toisenkin. Mieleenpainuvinta kokemuksessa oli rauha. Tiistai-iltapäivänä itse kahvila alkoi jo hiljentyä, eikä paikkaa voi mistään turistiryntäyksestä syyttää. Maisemien ihailu niin keskeisellä sijainnilla oli hämmentävää, kun kuuli vain liikenteen rauhallisen hurinan ja kattoterassikin oli kokonaan meidän seurueen riistaa. 

Manse ja minä

maanantai 1. helmikuuta 2016
Täällä sitä ollaan Tampereella, eikä itketä yhtään. Ei vaikka tänne päästäkseni piti herätä viideltä ja oleskelu alkoi heti ensimmäisellä luennolla sitten huhtikuun jälkeen.  


Tunnustan että perinteinen antisentimentaalisuuteni uhkasi tällä kertaa pettää. Nikottelin jo perjantaina hieman käydessäni vikaa kertaa painisalilla, eikä tilanne varsinaisesti parantunut lauantaina lentokentällä. Kiitoradalta noustessa oli astetta isompi roska silmässä ja mieli maassa. Hei hei ihanat kadut ja kahvilat, saksan kieli ja sympaattiset painiukot, paras kollega ja korkeakulttuuri.

Kasasin itseni kuitenkin kahden ja puolen tunnin lennolla paremmin kuin osasin odottaakaan. Avain onneen oli jälleen pragmatiikka: Kun nyt kerta Suomessa taas ollaan, voin toki surkutella menemään tai vaihtoehtoisesti tehdä elämästäni helpompaa ja vaihteeksi nauttia elosta täällä Pohjolassa. Jälkimmäinen vaihtoehto tuntui mielekkäämmältä, joten näillä mennään.


Puolen vuoden eron jälkeen Tamperekin tuntuu oikeastaan aika freesiltä. Asun tällä kertaa lähes keskustassa (hyvästi Hervannan bussit!), ja tästä perspektiivistä Manse tuntuu oikealta Kaupungilta. Kavereiden majapaikkoja löytyy kilometrin säteellä ja saan möhistä kämpässä yksin! WG-elämän jälkeen suomalainen mielenlaatuni kiittää kotirauhasta ja omasta keittiöstä. Sitä paitsi onhan se nyt kivaa, että porukoitakin (lue: koiraa) pääsee näkemään astetta vaivattomammin ja pienemmällä budjetilla kuin Keski-Euroopasta käsin. 

Pipokaan ei kiristä enää ollenkaan samalla tavalla, kiitos Eroon Stressi-Erkistä –projektin. Suunnitelmissa on tehdä just niitä asioita, mitä huvittaa, siinä määrin kuin huvittaa. Työn puute on suora investointi vapaa-aikaan (ts. painiaikaan) ja elämänlaatuun, kursseja voinee käydä ilman turha lisästressiä ja ajattelin ottaa kaiken ilon irti kavereiden sijainnista lähietäisyydellä. 

Kyllä tästä vielä hyvä Suomi-kevät tulee!