Top Social

Image Slider

Lomalle Saksaan

torstai 31. maaliskuuta 2016

Sisko aloitti hiljattain yhden naisen kampanjan vastaiskuksi yleiselle mielikuvalle Saksasta tylsänä maana, jolla ei ole oluen, makkaran ja ruman kielen lisäksi muuta tarjottavaa. Vaikka oma otantani on ehkä hieman vinoutunut mestoille jo valmiiksi suuntautuneen opiskelukaveripiirin vuoksi, on silti myönnettävä, ettei Saksan mielikuvamarkkinointi taida olla mikään menestystarina. Se on kyllä sääli, sillä maastahan löytyy potentiaalia vaikka mihin!

Niinpä minäkin ajattelin kantaa korteni kekoon. Suunnittelin jo jotain kaunopuheista myyntipuhetta mitä erilaisimmista maankolkista, kunnes älysin että pirulainen, enhän minä ole itsekään nähnyt Saksasta kuin surkean pienen murto-osan! Looginen seuraus tästä havainnosta on karsea matkakuume. Mistäköhän sitä löytäisi rahat ja aikaa vaikka Interrailille…

Sen sijaan että huutelisin niistä harvoista paikoista, joissa olen ollut (oi Berliini…), listaankin siis mestoja, joihin haluaisin tähän hätään tutustua.


Hampuri. Käsittämätöntä mutta totta, en ole koskaan ollut. Olen kuitenkin jo etukäteen päättänyt, että täällä viihtyisin varmasti, sen verran hehkutusta olen kuullut niin ulkomaalaisilta kuin paikallisiltakin. Plussaa satamasta ja Fritz-kolasta.

Leipzig. Nouseva hipsteritähti idässä puhuttelee aika paljon. Itäinen puolisko maasta on muutenkin jäänyt tyystin pimentoon, ja täkäläiseen elämänmenoon olisi hauska tutustua, se kun on vielä vajaan 30 vuoden jälkeenkin varsin erilaista kuin lännessä. Plussaa itämurteista, jotka tottumattoman korvaan kuulostavat saksan savolta. 

München & Baijeri. Käsittämätöntä mutta totta osa 2. Osa täällä vierailleista tutuistani rakastaa kaupunkia, osa ei pidä sitä juuri minään. Täytyy siis käydä katsomassa, mitä mieltä siitä itse olisin. Baijerihan kokonaisuudessaan on täkäläinen Pohjanmaa, joka ei tarvitse muuta Saksaa mihinkään.  Plussaa Neuschwanstein-linnasta ja yhteyksistä Itävaltaan.


Bamberg ynnä muut pittoreskit pikkukaupungit. Bamberg kuuluu toki Baijeriin, mutta mainittakoon se vielä erikseen vaihdossa olleen kaverin kehujen vuoksi sekä mittavan oluttradition ansiosta – vanhemmat ovat täällä jo käyneet pyhiinvaelluksella Rauchbier-panimolla. Myös monet muut pikkukaupungit ovat näkemisen arvoisia. Plussaa somista vanhanaikaisista keskustoista.

Bodensee ja Alpit. Vaikka jykevimmät alppihuiput eivät Saksaan asti ole ehtineet, pitäisi vuoristomaisemaa silti olla ihan riittävästi suomalaisen makuun. Vielä kun peliin heitetään Itävallan, Sveitsin ja Saksan rajalla sijaitseva Bodensee-järvi, ei maisemat voi olla ihan kauhean huonot. Plussaa kaikesta.

Rheinin ja Moselin viinialueet. Tätä ei varmaan tarvitse sen enempää avata. Plussaa maisemista ja Flammkuchenista.

Pohjanmeren ja Itämeren rannat. Belgiassa olin aivan täpinöissäni visiitistä merenrannalle. Hiekkadyynit, ruohokasvimättäät, aaltojen kohina ja suolan maku ilmassa olivat tosi eksoottisia. Mutta hei, niitähän on Saksassakin! Plussaa täydellisestä tuntemattomuudesta – mitä muuta näin pohjoisessa on?


Listasta puuttuu tietysti sata miljoonaa paikkaa. Etenkin suuret kaupungit, Köln, Bremen ynnä muut kiinnostavat, mutta hiljattain olen myös sisäistänyt, että Saksassahan on myös luontoa ja hulppeita maisemia tarjota vaikka millä mitalla. Jospa sitä seuraavalla vierailulla näkisi siis vähän muutakin kuin ainaisen Hessenin ja Mainzin?

Onko Sinulla lempipaikkaa tai must see –lomakohdetta Saksassa? Heitä toki kommentilla tai ilmianna se tägillä #lomallesaksaan.

About last night

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Sitä jotenkin ajattelee, että niin sanotusti aikuisiällä on vaikeaa tutustua ihmisiin. Missä sitä muka edes tapaisi muita jokseenkin samanhenkisiä ja samassa elämäntilanteessa olevia, jos ei opiskellessa? 

Tämän pettämättömän logiikan vastaisesti olen kuitenkin onnistunut tutustumaan ihan mahtaviin ihmisiin, vaikka puoli vuotta meni vieraassa maassa toimistorottana ja tämä kevät kuluu kaikkea muuta kuin sosiaalisesti yliopiston kirjastolla nenä tenttikirjoissa. Kas kummaa, myös treeneissä, töissä, tai vaikka tutkimushaastattelussa voi törmätä törkeän hyviin tyyppeihin, jotka ovatkin ihan samalla aaltopituudella, oli elämäntilanne tai koulutusaste mikä hyvänsä.

Niin vain eilenkin minulla oli vieraana kolme ihanaa naista, joiden kanssa aika vierähti siivillä keittiötä räjäyttäessä. Ihan sama vaikka olin seurueen ainoa junnu opiskelija, yhteisiä juttuja ja juoruttavaa löytyi vaikka kuinka. Ruoka saattaa yhdistää – etenkin vegeburgerit, hyvä punkku ja suklaamoussekakku – mutta vain parhaiden kanssa saa tuollaisen tiskivuoren aikaiseksi. Eiköhän tällä porukalla riitä tiskattavaa tulevaisuudessakin.

Viherhamstrausta

torstai 24. maaliskuuta 2016

Niin paljon kuin nautinkin säännöllisesti ulkomailla luuhaamisesta, on tässä siirtolaiselämässä miinuspuolensakin. Ainainen muuttaminen ja tavaroiden pakkaaminen tympii (joskin tätä voi harrastaa todistetusti myös kotimaassa pysyen, kuten eräs ystäväni on vuosien varrella empiirisesti noin sata kertaa testannut). Lisäksi omista rakkaista tavaroista jatkuvasti erossa oleminen on allekirjoittaneen kaltaiselle materialistille aika kummallista, ja se vasta kummallista onkin, kun niitä ei lopulta enää kaipaakaan (No joo, piti tänne kalustettuun alivuokrakämppään kuitenkin saada omat keittiötarvikkeet. Ja astiat. Ja tuolit. Nyt uin niissä kaikissa.)

Mutta se, mikä tässä alituisessa paikanvaihtamisessa eniten risoo, on huonekasveista luopuminen. Kaikista todennäköisyyksistä huolimatta suuremmalla rakkaudella kuin taidolla hoitamani viherkasvit ovat säilyneet pääsääntöisesti kaikissa sielun ja ruumiin voimissa. Ne ovat kuitenkin koko opiskeluaikani rampanneet porukoilla hoidossa niin ahkerasti, että voi  puhua jo yhteishuoltajuudesta. Suomeen palattuani kasveilla kestää aina hetki palata takaisin kotiin, ja ikävissäni hamstraan väliajaksi muutaman rehun lisää – vanhempieni iloksi  ja onneksi seuraavaa reissua ajatellen…

Nykyinen kämppäni ei ole poikkeus. En oikeastaan kaipaa tänne muuta (mainitsinko jo astiameren?), mutta sormet syyhyää hukuttaa koko paikka viherkasveihin. Olen saanut hillittyä itseni tähän asti ihailtavan hyvin, mutta sitten tuttu hankkiutui Facebookin kautta liioista vihertävistä eroon, ja pakkohan niistä oli pienenpieni fiikus ja rönsylilja adoptoida. Ikävä kyllä ne näyttävät niin kivoilta, että pato saattaa piakkoin murtua ja asunto muistuttaa lopulta viidakkoa. Sitten sitä taas itketään toukokuussa eroikävää.


Onnellisuusneuvojan opissa

maanantai 21. maaliskuuta 2016


Tänään on ollut, jos ei nyt aivan kaikkien maanantaiden äiti, niin aikamoinen maanantaiblues joka tapauksessa. Koska elämässä ei mikään oikeasti ole vialla ja negatiivisuus on yliarvostettua, en kuitenkaan tyydy tähän vaan käyn vastaiskuun. On siis aika kääntyä vakuuttavimman onnellisuusekspertin puoleen, jonka tiedän.



Tähän mennessä vanhempien ottopojalta opittua: Kirmaile enemmän, mieti vähemmän. Aina on sopiva aika leikille. Kavereista kannattaa ottaa kaikki ilo irti. Omena ja tomaatti on hyvää. Lepo on hyväksi, ja sen jälkeen jaksaa taas. Eiköhän näillä ohjeilla pärjää pääsiäiseen asti, sitten voikin onnellisuusneuvojaa konsultoida henkilökohtaisesti.

Siltä varalta että muuallakin on ollut maanantai tai se uhkaa venyä tiistainkin puolelle, tässä teillekin muutama otos iloisesta olennosta.

Kevätaamut

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Ulkomailla ja joskus Suomessakin tulee ihmeteltyä, miten pohjoisen talvia kestää. Kylmyys vielä menee, mutta vuosien varrella muutun aina vain herkemmäksi valolle ja etenkin sen puutteelle, joten talvikuukaudet menevät yleensä enemmän tai vähemmän horroksessa. 

Tällä viikolla maailma on kuitenkin muistuttanut, miksi puolen vuoden pimeyttä ja nolla-aktiivisuutta kannattaa sietää: Missään muualla ei alkava kevät aiheuta samanlaista euforiaa, energiaa ja yleistä auvoa. Kirkkaalta taivaalta loistava aurinko, sulavat lumet ja katupöly herättävät bipolaarisen Suomen kollektiiviseen maniavaiheeseen. Alkaa taas se vaihe, kun hinku aamulenkeille polttelee allekirjoittaneen kaltaista lenkkeilyvihaajaakin, eikä kirjastoon hautautuminen alkuiltaan asti haittaa, koska sen jälkeenkin on vielä valoisaa. Halleluja, päivä ei lopukaan iltaviiteen!

Aurinkoisina aamuina herään silkalla riemulla aikaisin, ja yli puoli vuotta retuperällä ollut unirytmi on taas korjaantunut ihan itsestään. Tosiaan, on mahdollista herätä myös virkistyneenä! Lisäksi minulla on menossa se kausi, kun menen onnellisena nukkumaan ihan jo siksi, että aamulla voi herätä syömään. Voiko kaurapuuroon koskaan kyllästyä? Kuvan hedelmä-jogurtti-roska-kombo on tavallisuudesta poikkeava hairahdus. .

On talvihorroksessa siis hyvätkin puolensa, sillä kevät ei tunnu ihan näin ihanalta missään muualla. 

Hei Sveitsi!

sunnuntai 13. maaliskuuta 2016

Yleensä tähän aikaan vuodesta on itketty kesätöiden perään ja raapustettua epätoivon vimmalla hakemuksia viimeisiin jämäilmoituksiin. Kummallista kyllä tänä vuonna koko kesätyöruljanssi on kuitenkin jäänyt tyystin. Arvaatteko miksi?

NO KOSKA OLEN KESÄN SVEITSISSÄ!

Tuumasin Wienin-harjoittelun loppuvaiheilla, että mitäpä sitä Suomessa neljää kuukautta pidempään tekisi, ja laitoin hakupaperit suurlähetystöön vetämään. Onnenkantamoinen oli mukana, ja sieltä putosikin kolmen kuukauden harjoittelu kesäksi. Hei vaan Bern, täältä tullaan!

Olen jo pelkästä harjoittelupaikasta aivan täpinöissäni. Suomen ja saksankielisten maiden suhteiden edistäminen on varsin pop omassa elämässäni, joten kuinka siistiä onkaan päästä näkemään, miten tätä hommaa tehdään suurlähetystötasolla. Puhuttakaan siitä että sijaintina on Sveitsi, joka on tähän mennessä jäänyt täysin kokematta. Tiedän lähinnä että siellä on hyvää suklaata, kryptistä saksaa puhuvia ihmisiä ja kallista. Myös ranskasta on varoiteltu, mutta ehkä sitäkin kieltä on ihan hyvä joutua joskus puhumaan. Kaiken kaikkiaan tohkeustasoni lähentelee tähtitiedettä!

Enää ei puutukaan kuin jokin proggis Liechtensteinissä, sittenhän nämä saksankieliset maat onkin jo taputeltu läpi. :D

Koiraterapiaa

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Viime viikko meni nenä tenttikirjassa ja lihasjumeja viimeistellessä painisalilla. Rajansa kaikella, totesin tentin jälkeen ja siirryin eilen loppuviikoksi koiraterapiaan porukoiden helmoihin. Olin kyllä optimistinen ja otin koulujutut mukaan, mutta kummallisesti kukaan ei ole niitä täällä tehnyt sillä aikaa, kun olen itse käynyt hurjaa taistelua röhkivästä possusta.

Meidän suvussamme koiria on ollut suunnilleen kaikilla, ja vaikkei minulla sen erikoisempaa näkemystä eläimistä yleensä olekaan, koirataloudessa vieraillessani löydän itseni aina lopulta lattialta karvaturria rapsuttamasta. Mitä hyväntuulisempi koira, sitä iloisempi ihminen, sanon minä. Kissojen kanssa en sen sijaan ole oikein samalla aaltopituudella.

Sääli siis, ettei elämäntilanteeni salli nelijalkaisen ystävän hankkimista, mutta onneksi vanhemmat pelastivat tilanteen ottamalla kaikkien näiden koirattomien vuosien jälkeen vihdoin viime vuonna karvaisen ottopojan. Tönö-Pönöksikin tituleerattu otus on sulattanut koko suvun sydämet. Kinusin itselleni jo pääsiäiseksi koiravahdin viran ja olen tohissut etukäteen karvaisesta vieraasta kaikille kuunteluetäisyyden päähän eksyneille. Yksin asuvalle on yllättävän jännittävää olla vähän aikaa kokonaan vastuussa toisesta elollisesta olennosta, mutta onneksi tuon kanssa suksia ei saa ristiin yrittämälläkään.


Saksalaista hapatusta Suomenmaalla

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016


Meinasin aloittaa tämän tekstin lukemalla, kuinka monta kertaa olen käynyt Saksassa ja Itävallassa. Menin laskuissa sekaisin, joten se niistä tarkoista luvuista, mutta ynnäsin kuitenkin viettäneeni yhteensä päältä puolitoista vuotta germaanimaissa. Pari lisäpistettä tullee vielä siitä vuosia kestäneestä altistumisesta, jota saksanopiskelijan on vaikea välttää kotimaassakaan.

Ensimmäiset vierailut siskon luona hädin tuskin täysi-ikäisenä olivat tietysti eksoottisia reissuja ulkomaille (siinä määrin kuin Saksa ja eksotiikka ylipäätään mahtuvat samaan lauseeseen), jolloin kaikki oli ihmeellistä aina ratikoiden lippuautomaateista luomukauppaketjuihin. No ei ole enää. Germaanikulttuurin kehdosta on sen sijaan tullut puolivahingossa varakoti, jossa navigoiminen ei ole juurikaan sen kummempaa kuin Suomessa.


Näkyykö adoptiokulttuuri sitten arjessani täällä Pohjolassa? Suurimmaksi osaksi ei: kuinka saksalaista Suomessa asuvan suomalaisen arki nyt voi olla? Monet omaksumani täkäläiset tavat, kuten pesusienellä tiskaaminen, kaveriporukalla kokkaaminen tai fiksaatio käteisellä maksamiseen, jäävät yleensä paluumatkalla lentokentälle.

Saksa vilkkuu kuitenkin monissa pienissä jutuissa. Reissuilta on tarttunut mukaan kirjoja ja muita esineitä, ja itsestäänselvyytenä puolet kosmetiikastani on Saksasta. Soittolistalla keikkuu muutamia täkäläisiä artisteja (just nyt kuuminta hottia on itävaltalainen Bilderbuch), ja kännykän soittoäänenä on viimeiset kuusi vuotta ollut Thomas D:n Killersberg Baby. En yleensä juo energiajuomia lainkaan, mutta jos koulujutut ja univelka kasvavat tarpeeksi suuriin mittoihin, investoin pulloon Club Matea ja elämä hymyilee taas.


Tottumusten sekamelska on tietenkin pahin aina, kun olen juuri palannut pidemmältä reissulta takaisin Suomeen. Tampereella tuttuun arkeen tietysti molskahtaa nopeasti, mutta pienet jutut jäävät päälle. Viimeksi eilen  hämmästelin bussilla kulkemista, kun sisään ei voikaan marssia mistä tahansa ovesta ja matkakortin leimaaminenkin tuntuu jotenkin holhoamiselta.

Kansainvälisessä seurassa etsin käsiini kaikki saksalaiset vähän samaan tapaan kuin ulkomailla muut suomalaiset bongaa 30 metrin säteellä. Loogisena seurauksena Suomessa kaveripiirini ulkomaalaisjäsenet ovat säännönmukaisesti saksalaisia. Muiden kuin germanistikavereideni kanssa puhuessa havahdun välillä siihen ikävään tosiasiaan, ettei viesti välttämättä menekään perille, jos viljelen saksalaisia sanoja normaalipuheessa. Pahinta on tietysti puhua koulujutuista, kun pitää vaivalla hakea korrektia käännöstä Aussprachekurssille ja Sprachberatungille. Vaihdon jälkeen kesti hetki sisäistää, ettei seinen inneren Schweinehund überwinden ole suomea eikä sisäisestä sikakoirasta puhuminen selvennä tilannetta.


Joskus en osaa enää sanoa, missä määrin jotkut tavat ovat saksalais-itävaltalaisia ja missä taas perinteisiä suomalaisia. Aivastaessani loukkaannun, jos kukaan ei sanokaan automaattisesti terveydeksi – tämä pätee myös tuntemattomien keskellä. Lasillisilla käydessä oletan tietenkin, että kilistellään kaikkien juomat läpi, ja hämmennyn, kun tyypit alkavatkin muina miehinä ja naisina ryystämään omaansa ennen tätä olennaista rituaalia. Ruokapöydässä tuntuu töykeältä jättää toivottamatta hyvää ruokahalua.

Ruokakulttuurin kohdalla on myönnettävä, etten jaa germaanien intohimoa schnitzeleihin ja apfelstrudeliin, mutta ulkona syömisestä tuli tapa noilla leveysasteilla ja rakkauteni hipsterikahviloihin roihahti juuri Saksassa liekkeihin. Tampereella ikävöin usein sitä kivojen kuppiloiden ja ruokapaikkojen ylitarjontaa, johon totuin Mainzissa ja Wienissä. Mansen pienessä meksikolaisbaarissa Barmaciassa itken aina ikävääni Berliiniin. Siinä missä ennen kummastelin pöytiin tarjoilua Keski-Euroopassa, olen nykyään pöyristynyt, että Suomessa fiksummankin näköisissä paikoissa juoksutetaan asiakkaita kassalla juomajonossa. Mainzin ja Wienin viinikulttuurin jälkeen en enää tiedä, mitä Alkon valkkarihyllystä pitäisi ajatella (valkoviiniä Chilestä, mitä se on?) ja rosévalikoiman kohdalla purskahdan jo rehelliseen itkuun. Mainittakoon vielä, että oluenjuonnin opin vasta vaihtovuonna tuossa Oktoberfestien luvatussa maassa.


Suurimmat jäljet Saksa ja Itävalta ovat jättäneet kuitenkin pääkoppaan. Saksankielisessä Euroopassa ramppaamisesta on salakavalasti tullut osa arkea, ja Eurooppakin on samalla jotenkin pienentynyt. Vaikka paikallisen kulttuurin ymmärtämystäni saati kielitasoani ei tietenkään voi verrata mestoilla vuosikausia asuneisiin ulkosuomalaisiin, koen silti oloni oikein kotoisaksi etenkin Saksassa. Vastaavasti Suomessa ikävöin aika ajoin saksan puhumista ja täkäläistä elämänmenoa.

Onneksi on paikallisia kontakteja eikä lentolippujen hinnatkaan ole mitenkään tähtitieteellisiä. Ja kyllähän tuonne Keski-Eurooppaan pääsee muutenkin kuin viikon mittaisille lomareissuille, kuten tässä on jo tullut huomattua.


Avanto – uhka vai mahdollisuus?

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Asuin opiskelujen alussa päältä vuoden noin 300 metrin päässä Näsijärven rannalla sijaitsevasta Rauhaniemen kansankylpylästä. Kävin siellä nolla kertaa – tieto, joka järkyttää ketä tahansa oikeaa tamperelaista. 

Minulta on jäänyt paljon muutakin välistä myös ollakseni kunnon suomalainen. Saunomisesta olen toki muutaman vuoden hiljaisuuden jälkeen oppinut taas nauttimaan, mutta en ole esimerkiksi koskaan käynyt Lapissa, eikä päähäni ole mahtunut, että miksi hullut käyvät vapaaehtoisesti uiskentelemassa +1-asteisessa vedessä ja väittävät sitä vielä mukavaksi hommaksi. 

Universumi taitaa kuitenkin uskoa uusiin mahdollisuuksiin ja ihmisenä kasvamiseen. Tällä kertaa maailmankaikkeus henkilöityi itävaltalaiseen kaveriin, joka piipahti sunnuntaina Tampereella ja ehdotti avantoa. Mielenhäiriössä tuli suostuttua, ja ensimmäisen pulahduksen aikana vannoin, että oli muuten ensimmäinen, viimeinen ja ainoa kerta. Saunoessa piti kuitenkin vilvoitella ja niin sitä vaan tuli pulahdettua vielä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Epämääräisessä euforiassa hihiteltiin bikineissä ulkona istuskellessa ohikulkeville hiihtäjille ja kävelijöille toppatakeissaan. Ja kuinka ollakaan, enkö vain löytänyt tänään itseäni samasta paikasta rääkkäämässä kehopoloani viikonlopun kunniaksi.


Vähän hullua puuhaahan se on: vedessä pulahtaminen tuntuu lähinnä sydämenpysähdykseltä, saati sitten että sinne jäisi muka uiskentelemaan. Avannossa vietettyjä sekunteja lukuun ottamatta koko konsepti on kuitenkin silkkaa rentoutumista: mikäs siinä saunoessa ja kaikkea taivaan ja maan väliltä rupatellessa, kun endorfiinit puskevat päälle hengissä selviämisen kunniaksi. Siihen päälle vielä Rauhaniemen nimensä mukainen luonnon– ja sielunmaisema, ja olen valmis auliisti tunnustamaan olevani myyty.

Tehtävälistasta ei puutukaan kuin se Lapin–reissu, niin ei tarvitse enää nolona selitellä ulkomaalaisille  huonoa suomalaisuuttaan.