Top Social

Image Slider

Blogilöytöjä

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Tällä kirjoituksella yritin ehtiä Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivään mukaan, mutta meni vartilla pieleen. Panokseni ei tosin koske varsinaisesti kirjallisuutta, joten ei sen väliä. Tarjolla olisi nimittäin pari painavaa blogisuositusta!

Olen viime vuosina kaipaillut seurattavaksi noin itseni ikäisten blogeja, joissa ei niin syvällisesti käsiteltäisi a) muotia tai b) ruuhkavuosia. Vaatteet ovat kivoja, mutta eivät niin kivoja, että jaksaisin innostua niistä satunnaisia asukokonaisuuspostauksia enempää. Lapsetkin ovat kivoja. Viimeisien vuosien aikana kuitenkin noin joka toinen seuraamani bloggaaja on mennyt lisääntymään, ja vaikka he kirjoittavat edelleen hyviä juttuja (myös ruuhkavuosista), on huolettomana opiskelijana välillä helpompi samaistua tutumpiin elämäntilanteisiin.

Menneenä viikonloppuna tähdet olivat harvinaisen oikeassa asennossa, sillä törmäsin ihan sattumalta muutamaankin kriteerit täyttäneeseen blogiin. Hyvin kirjoitettu teksti, kaunis visuaalinen toteutus ja persoonallinen ote ovat hyvä lähtökohta potentiaaliselle seurattavalle, mutta nämä imaisivat erityisen tehokkaasti allekirjoittaneen mukaansa:


Get the toolbox -blogia pitää kaksi viestinnän opiskelijaa Jyväskylästä. Blogin kantavana teemana on DIY, ja vaikken olekaan mikään askartelijaihminen, on simppeleitä vinkkejä hauska lukea. Huijasin kyllä vähän kriteerien kohdalla, sillä muodista täälläkin kirjoitetaan. Se on pääosin kylläkin aitoon hipsterihenkeen kirpparifanitusta, joten annettakoon tällä kertaa anteeksi. Blogia ei myöskään pahenna superkivat kuvat ja molempien mukava kirjoitustyyli. Taidan jäädä seuraamaan Miljan ja Anniinan menoa pidemmäksikin aikaa. 

Toinen löytö meneekin vähän syvemmille vesille. Sofian stoorit -blogissa pohditaan ajankohtaisia teemoja ympäristöjutuista Antti Rinteen synnytystalkoihin. Hyvin kirjoitettua pohdintaa ei voi koskaan olla liikaa, ja Sofia pistää itsensä teksteissä kunnioitettavasti likoon. Erityisesti postaukset kehopositiivisuudesta osuivat ytimeen. Visuaalisestikin kauniin blogin ainoa miinus on ilmeisen verkkainen päivitystahti. 

Vastapainoksi reissukuumetta ja kauniita maisemia on tarjolla Norjassa opiskelevan Lauran blogissa Kaiken maailman matkoja. Aina Lauran vaelluskuvia Norjan huikeissa maisemissa katsoessani toivon muuttuvani luonnossa reippailevaksi Partioaitta-ihmiseksi. Jännityksellä jään seuraamaan arkea Norjassa ja odottamaan tulevien matkojen taltiointeja.

Anna sinäkin hyvän kiertää ja ilmianna uusin blogilöytösi tai jokin pitkäaikainen suosikki! 

Puustiterapiaa

lauantai 7. lokakuuta 2017

Hyvää lauantaita tyypit! Suoritin tässä juuri viikonloppusiivouksen, nyt röhnötän sohvalla teesaavillisen ja pullan kanssa. Sitä olenkin tehnyt jo puoli viikkoa – en siis siivonnut vaan syönyt pullan tai kaksi (tai kuusi) päivässä. Suosittelen lämpimästi, puusti auttaa tunnetusti myös harmaan sään aiheuttamaan ahdistukseen.

Jos joltakulta meni ohi, keskiviikkonahan oli kansallinen korvapuustipäivä. Siitä innostuneena pyöräytin kavereille kasan pullaa ja keitin kahvit. Kiitos ruotsalaisille kanelbullens dag -innovaatiosta, sillä onko parempaa tapaa kiittää kavereita olemassaolostaan? Yllättäen ei viiteen pekkaan saatukaan tuhottua puolen litran taikinan hedelmiä, vaikka parhaamme yritettiin, joten loput pullat päätyivät pakastimeen. Voin paljastaa, ettei niitä ole siellä enää kovin kauaa.

Tulen hyvin pullaystävällisestä kodista. Meillä isä pyöritti parhaimmillaan pari kertaa kuussa litran pullataikinan, ja harvassa olivat ne hetket, kun pakastimesta ei pullaa löytynyt. Sittemmin olen kovin kiitollinen kotoa peritystä pullarakkaudesta ihan jo siksikin, että pullien leipominen on loistopuuhaa. Niinpä keskiviikkonakin pohdin kaulimen kanssa häärätessäni, että tätä pitäisi harrastaa useamminkin. Taikinan vaivaamisessa on jotain kovin meditatiivista, ja ihan parasta on korvapuustien muotoilu. Uunituoreet korvapuustit sitä paitsi ovat leivonnaisten aatelia – koreilevat täytekakut ja leivonnaiset ovat toki näyttävämpiä, mutta jos nyt aivan rehellisiä ollaan, eihän ne kuitenkaan pullaa maussa voita.

Kuuleman mukaan pelkällä pullalla eläminen ei ole kovin suotavaa, joten korvapuustitehdasta ei viitsi ihan joka viikonloppu pystyttää. Sen kerran, kun niitä tulee pyöräytettyä, on hyvä kuitenkin noudattaa kotoa opittua liberaalia pullapolitiikkaa. "Ei meillä lasketa", sanoisi isäni, ja sen kunniaksi käynkin tästä hakemassa vielä toisen – ja ehkä kolmannenkin – pullan. Maistuvaa viikonloppua teillekin!

Pala metsää heräteostoksena

maanantai 2. lokakuuta 2017

Havahdun yleensä parin vuoden välein ympäristötietoisuuteen. Se vaihe on taas kovasti päällä. Esimerkiksi kesällä ahmin tietoa ruoantuotannon kestämättömyydestä ja syyskuussa katsoin dokkareita kuluttamisen piilokustannuksia, jotka kaatuvat ympäristön ja halvan työvoiman maksettavaksi. Näiden mieltä piristävien aiheiden jatkoksi katsoin viime viikolla Docventuresista Before the Flood -dokumentin, jossa Leonardo DiCaprio avaa ilmastonmuutoksen vakavuutta. Dokkari teki tehtävänsä, ja palmuöljyn tieltä niitetyt sademetsät, sulavat napajäätiköt ja ahkerat öljylobbarit saivat maailmantuskaisen pidättelemään itkua.

Sittemmin olen yrittänyt räpiköidä maailmanlopun tunnelmista positiivisemmille vesille, mutta Before the Flood -katselukokemus ehti sitä ennen realisoitua konkreettiseksi heräteostokseksi. Eksyin nimittäin vielä samana iltana Luonnonperintösäätiön sivuille, ja parin klikkauksen jälkeen olinkin ostanut satasella ikimetsää Vilppulasta. Didn't see that coming.

En todellakaan perehtynyt ostohetkellä asiaan pikaista nettisurffausta enempää, vaan rahat lähtivät tililtä ihan vain puhdistamaan koko kesän pitkin Eurooppaa lentäneen huonoa omaatuntoa. Kyllähän pari aaria metsää kompensoi meikäläisen hiilipäästösyntejä edes tilastollisesti, ja kenellä olisi mitään ikimetsiä vastaan? Viikonloppuna ikimetsät tulivat kuitenkin yllättäen itse vastaan Ylen uutisoinnin muodossa. Metsiensuojelun heikosta tilasta kertovasta artikkelista käy ilmi, että maa-alan suojelussa laahataan kovin jäljessä YK:n biodiversiteettisopimuksessa mainittuun 17 prosenttiin verrattuna. Vanhat luonnontilaiset metsät ovat erityisen tärkeitä luonnon monimuotoisuudelle, mutta esimerkiksi Etelä-Suomen metsistä on suojeltu vain pari prosenttia, vaikka juuri siellä uhanalaiset lajit ovat eniten hätää kärsimässä. 


Luonnonperintösäätiön kautta kuka tahansa voi ostaa metsää luonnonsuojeluun – vaikka kympillä, jos budjetista ei suurempia summia irtoa. Sijainninkin saa valita itse. Minä päädyin sijoittamaan rahani Mänttä-Vilppulan Kaukametsään, sillä uudis-tamperelaisen kotiseuturakkaus käski pysymään Pirkanmaalla. Toivon mukaan siellä pääsisi joskus käymäänkin! 

Jos metsiensuojelu ja Suomen luonnon monimuotoisuus yhtään puhuttelee, kannattaa toimeen tarttua vielä tämän vuoden puolella. Suomi100-juhlavuoden kunniaksi valtio on nimittäin luvannut suojella saman verran maapinta-alaa, minkä yksityiset tahot saavat tänä vuonna suojeltua. Esimerkiksi satasella suojeluun saa siis 400 neliömetriä 200 sijaan. Klikkaile siis itsesi Luonnonperintösäätiön sivuille ja pistä vaikka viikon kahvirahat Suomen metsille.

Aikuisuuden kynnyksellä

torstai 21. syyskuuta 2017

Sain kerran tädiltäni joululahjaksi silmänympärysvoiteen. Olin 24-vuotias ja kysyin, oliko kyseessä hienovarainen vihjaus, että rypyt odottavat jo nurkan takana. Ilmeisesti oli, sillä ”kyllähän tuon ikäisenä silmänympärysvoide jo kuuluu asiaan." Pyh, sanoin minua, mutta otin lahjan kuitenkin vähin äänin käyttöön. 

Olen tätä nykyä 26-vuotias, eli kolmekymppisiä juhlitaan ennen kuin huomaankaan. En ole kuitenkaan vielä ikinä mieltänyt itseäni aikuiseksi. Siihen käsitteeseen sisältyy vielä paljon sellaisia kaukaisia käsitteitä kuten kokopäivätyö, asuntolaina ja hääsuunnitelmat, jotka ovat pitäneet aikuisuuden turvallisen välimatkan päässä identiteetistäni. Aika ei kuitenkaan tunne armoa. Viikonloppuna heräsin myöhäisen illan jälkeen ja löysin peilistä ensimmäiset merkit vanhentuneista silmäkulmista – silmänympärysvoiteista huolimatta, saakeli. Sen suurempaa kriisiä havainto ei sillä hetkellä aiheuttanut, mutta jäin silti pohtimaan, missä kaikessa aikuisuus onkaan ottanut minut kiinni. Ihan tässä lähiaikoina on ollut moniakin hetkiä, kun olen havahtunut toteamaan, etten ehkä olekaan enää ihan niin nuori.

Pidän pienemmistä kaupungeista. Muutama vuosi sitten Tampere tuntui auttamattoman pieneltä, ja parin miljoonan asukkaan kaupungit olivat vasta sitä jotain. Nyt Manse on ihanan kompakti, kun taas Hampurin väenpaljous uuvutti meikäläisen.

Hittibiisit ovat kakofoniaa ja jumputus käy korviin. Sen sijaan olen kuunnellut kotona viime aikoina muun muassa bossanovaa, gypsy jazzia ja akustista ranskalaista musiikkia. Yle Puhe ja Vivaldi, täältä tullaan!

Olen tämän talven mukana opiskelijaprojektissa, jossa on huippuporukkaa – pääosin varsin nuorta sellaista. Kerroin eräässä illanvietossa ylpeänä anekdoottia siitä kerrasta, kun olin Hampurissa ulkona aamuun asti. Nuoremman polven opiskelijoilta meni tarinan pointti vähän ohi silkasta järkytyksestä: Häh, kävit vain kerran ulkona?!” Tunsin itseni mummojäseneksi.

Olen lain silmissä tarpeeksi vanha adoptoimaan lapsen. 

Ja sitten tietenkin se viimeinen testi. Kyllä, kunnon juhlista toipumiseen menee koko alkuviikko, ja joskus seuraavan päivän päänsärkyyn riittää pari lasia viiniä. Aika harvoin edes tekee mieli ottaa sen enempää. Kaukana ovat opiskelijabilevuodet, kun menojalka vipatti ja alkoholin pelkäsi loppuvan maailmasta.


Peliä ei ole kuitenkaan vielä täysin menetetty! Minulla on vielä tämä lukuvuosi aikaa nauttia vastuuttoman opiskelijan elämästä ja aikatauluttomuudesta. Asun alivuokralla, minulla ei ASP-tiliä enkä haaveile tähän hätään omistusasunnosta saati omasta autosta – mieluiten en aja ollenkaan vaan istun muiden kyydissä kuten kunnon siipeilijä konsanaan. En edes tiedä, missä kaupungissa tai maassa olen puolen vuoden päästä. Yritän kovasti olla ottamatta itseäni liian vakavasti.

Kyllä nyt on niin, rakas aikuisuus, että katsotaan asiaa uudestaan sitten kolmenkympin tuolla puolen.

Sananen blogien kulutuskeskeisyydestä

torstai 14. syyskuuta 2017

En ole erityisen aktiivinen blogien lukija. En voinut kuitenkaan olla innostumatta, kun kirjoittaja-idolini ja estetiikkaguruni Eeva Kolu palasi bloggaamisen pariin perustamalla kollegansa Jenna Kämäräisen kanssa Uusi Muusa -median. En seuraa Uutta Muusaa päivittäin, mutta sen kerran kuussa, kun blogiin eksyn, ahmin helposti kaikki artikkelit kerralla. Molemmilla naisilla on kynä hallussa ja ihanan positiivinen elämänasenne. Artikkeleita lukiessa mieleeni kuitenkin muistuu, mikä blogiskenessä on viime vuodet tökkinyt: kaupallistuminen.

Älkää käsittäkö väärin, en halua tuomita yhteistyötä bloggaajien ja yritysten välillä. Ammattimaisen ja esteettisen blogin aktiivinen pyörittäminen vie mielettömästi aikaa, ja ymmärrän hyvin haaveen pystyä elättämään itsensä, vaikka vain osittainkin, tekemällä jotain niin henkilökohtaista ja omassa päätösvallassa pysyvää kuin blogia. On monia päätoimisia bloggaajia, joiden kirjoituksia on ilo lukea. Yhteistyöpostaukset voivat olla tietenkin myös oikeasti kiinnostavia ja hyödyttää lukijaa.

Ongelman ydin ei nähdäkseni ole niinkään se, kirjoittaako bloggaaja yrityksen tuotteesta korvausta vastaan vai ei. Enemmän häiritsee erityisesti lifestyle-blogeihin – ja moneen muuhunkin asiaan – sisäänrakennettu ajatus kulutusjuhlasta ja arjen luksuksesta. 10 tapaa tehdä arjestasi hohdokkaampaa! Näin hemmottelet itseäsi! Kuluta, koska olet sen ansainnut! Tässä on jotain mätää – sen lisäksi, että nyt liikutaan vaarallisen lähellä nimeltä mainitsemattoman kosmetiikkajätin slogania. Mitä tekemistä rahan hassaamisella on loppujen lopuksi itsensä arvostamisella? Ja miksi arjen pitää olla luksusta? Luksus on hienoa nimenomaan siksi, ettei se ole arkea. Jos luksuksen tuo arkeen, siitä tulee arkea – usein vain huomattavasti kalliimpaa sellaista.


Koko hommassa häiritsee eniten kaksi asiaa. Niin hienoa kuin kuluttaminen ja uuden hankkiminen onkin, tiedämme samalla kaikki, ettei se ole maapallon kannalta millään tasolla kestävää. Toisekseen ajatus, että voi tuosta noin vaan ostella kaapit täyteen hajuvesiä ja kokoustaa vaihteeksi ravintolassa skumppalaseja kilistellen, on äärettömän eksklusiivinen. Kenellä on siihen oikeasti varaa?

Jos rehellisiä ollaan, ei minulla ole varaa huudella, paitsi kokemuksen syvällä rintaäänellä. Hajuvesiin en ole koskaan tuntenut suurta vetoa, mutta hassaan rahani surutta aina vain kalliimpaan aamukahviin ja kotiutin juuri Iittalan alennusmyynnistä kasan astioita, joista taloudessani ei varsinaisesti ole puute. Ympäröin itseni mielelläni kauniilla asioilla ja esimerkiksi Saksan-reissuilla olen aina nauttinut siitä, että arkeni on näyttänyt enemmän sellaiselta, mistä haaveilen – toisin sanoen olen voinut kuluttaa enemmän kuin Suomessa. Tunnistan itseni lifestyle-blogien tuotehehkutuksista ja somessa kiinnostun  sisällöistä, jotka lupailevat ylellistä elämäntyyliä, oli se sitten design-huonekaluilla sisustettu koti tai  kuva afterwork-lasillisista samppanjabaarissa.

Ehkä blogimaailman samakuluttajakeskeisyys niin kovasti häiritseekin juuri siksi, että tunnistan siitä itseni kiusallisen hyvin. Toisaalta blogi on persoonallinen ja ilmaisuvoimainen kanava, jolla voi kertoa omista ajatuksistaan juuri siten, kuin itse haluaa. Onhan se nyt aika surkeaa, kuinka suuri osa koko skenestä on typistynyt markkinointialustaksi, ja kuinka suuri osa meistä lukijoista ja kirjoittajista on lähtenyt siihen mukaan.

Materialistisen onnen ja ekologisesti kestävämmän elämäntavan ristitulessa päivän viisaus löytyi ystävän hiljattain kertomasta anekdootista. Hän oli harmitellut kukkakaupan tädille, ettei raaski ostaa leikkokukkia useammin. Kukkakauppias oli vastannut, että kukathan ovatkin luksuselementti arjessa, ei niitä kuulu ostaa joka päivä. Siinä vasta viisas nainen (ja riipivän rehellistä puhetta, kun elanto riippuu leikkokukkien myynnistä).

Tampere ja syksyn to do -lista

maanantai 11. syyskuuta 2017



Haaveilin ensimmäisestä Suomi-viikosta paljon: Intensiivisen opiskelukevään ja kesän kokopäivätyön jälkeen tuntui lähes utopialta lomailla viikko ennen koulun alkua. Ei aikatauluja, ei 9 tunnin työpäiviä, nada. Voisin tehdä mitä vaan huvittaa!

N. vuoden opiskelijana pitäisi tietenkin tietää jo paremmin. Oho, perjantaina olikin jo luento? Tehtävälista täyttyy kaikesta pienestä sälästä. Lounastreffien päätteeksi kaverit suuntaavat kirjastoon gradujensa kanssa ja jättävät miettimään, olenko itse vain unohtanut jonkin elintärkeän jutun, jonka parissa itsekin kuuluisi jo ahertaa. Ja se haaveilemani raikas alkusyksy ei ollut mielikuvissani ihan näin kylmä ja sateinen. 

Onneksi syyskuu ei kuitenkaan pääty ensimmäiseen viikkoon, ja tässä on vielä vaikka kuinka paljon aikaa nauttia syksyn omenista, ystävien seurasta ja koulunpenkille paluusta (lue: kynä- ja vihko-ostoksista, ei niinkään luennoilla istumisesta). Kolmen kuukauden maanpaon jälkeen Tampereella tuntuu riittävän vaikka mitä tekemistä, ja teinkin jo innoissani listaa kaikesta, mitä olen seuraaville Tampere-kuukausille suunnitellut. Aion muun muassa…

  • käydä elokuvissa (suunnitelmissa on Niagaran intellektuellit elokuvat, mutta ollakseni aivan rehellinen, myös Wonderwoman saattaa eksyä katsottavien listalle…).
  • nauttia museotarjonnasta. Listan kärjessä ovat Tampereen taidemuseon Backlight '17 -valokuvanäyttely sekä tietenkin uudistettu Muumimuseo.
  • tehdä syysretken Pispalan harjumaisemiin ja nauttia Café Pispalan brunssin jumalaisista pannukakuista.
  • saunoa Rauhaniemen kansankylpylässä tai Suomen vanhimmassa yhtä toiminnassa olevassa yleisessä saunassa Rajaportilla.
  • tehdä kävelyretken Petsamon puutaloalueelle ilmaisten syysomenien toivossa.
  • jatkaa Perjantaipullo-perinnettä eli järjestää kuukausittain viininmaistelut ystävien kanssa.
  • ostaa kilokaupalla kaiken maailman juureksia ja kokata paljon. Tervetuloa keittiööni raita- ja mustajuuret, eriväriset kukkakaalit, mustakaalit ja kurpitsat!
  • ihailla auringonlaskuja.
  • kantaa kirjastosta kotiin enemmän kirjoja kuin ehdin lukea. Alku näyttää jo varsin lupaavalta.
  • valokuvata! Sisällä ja ulkoilmassa, henkilökuvia, maisemia, omaa pärstää, kotia. 
  • jatkaa ystävän kanssa perinteisiä iltatee- ja portviinihetkiä. Emme kieltäydy myöskään iltaviinistä.


Intoiletteko tekin jo syksystä?

Moi moi Saksa!

perjantai 1. syyskuuta 2017

Se oli sitten siinä. Rakas Hampurin-koti on hyvästelty, kämppisten kanssa on ryystetty viimeiset viinit ja vain vähän ylipainoiset laukut raahattu lentokentälle. Suomen syksy odottaa. 

Kesä Saksassa tuntui tulevan ja menevän nopeammin kuin ehti kissaa sanoa. Hampuri kohteli meikäläistä kuitenkin hyvin. Kohdalleni osui paljon ihania ihmisiä – vaikka molemmat asuntoratkaisuni olivat kovin lyhytaikaisia, ottivat kämppäkaverit minut aina avosylin vastaan ja turvallisesti paikallisten siipien suojaan. Myös harjoittelussa yksi onni oli välittömät työkaverit ja rento ilmapiiri. Oikeastaan koko harkka itsessään oli yhtä onnea, joka antoi inpiraatiota tulevaisuuden juoniin.

Tällä kertaa tuntuu kuitenkin hyvältä palata Suomeen. Viime vuosina näiden reissujen jälkeinen paluu Tampereelle on harvemmin saanut minua varsinaisesti hyppimään riemusta, mutta nyt kotiin on jo hinku. Se on vaihteeksi oikein mukava tunne. 

Kesän kirjasaldoa

sunnuntai 27. elokuuta 2017
Suomessa opiskelijan kesäloma on varsin kyseenalainen käsite. Kesää ei tunnista säistä ja "loma" tarkoittaa töitä yliopiston sijaan. On kuitenkin yksi pettämätön kriteeri, jolla tuon mystisen ajanjakson voi tunnistaa: opintoihin liittymätön kirjavuori. Ainakin allekirjoittaneella lukuinto alkaa usein heti vikan tentin jälkeen ja kirjahamstraus jatkuu alkusyksyyn. Kuinka mahtavaa onkaan vaan lukea, ilman että kukaan tulee jälkikäteen tenttaamaan, mitä kirjasta jäi päähän. 

Siltä varalta, ettei kaikkien lukuinto lopukaan kuin seinään heti syyskuun alettua, tässä pari lukusuositusta kesältä. Lista on varsin tietokirjapainotteinen, sillä tykkään vaikuttaa fiksummalta kuin olenkaan, mutta mukaan mahtuu kyllä yksi ehdoton romaanisuosituskin!


Tim Marshall – Prisoners of Geography
Hyvä geopoliittinen yleiskatsaus kaikille maailmanpolitiikasta kiinnostuneille. Miksi Yhdysvallat on noussut kiistattomaksi maailmanvallaksi, miksi Kiina pitää Tiibetistä kynsin hampain kiinni kaikista ihmisoikeusrikkomuksista huolimatta ja miksei Pohjois-Korealle ole jo tehty jotain? Marshall selittää kymmenen kartan avulla merkittävimpien valtasuhteiden ja konfliktien taustoja ja tulevaisuutta. Lukukokemus oli oikein sivistävä ja yleistajuinen, joskin olen lukenut myös mukaansatempaavammin kirjoitettuja tietokirjoja. 
Syvällisempi arvostelu kirjasta löytyy täältä.

Michael Pollan – Omnivore's Dilemma
Luin joitakin vuosia sitten Pollanin Oikean ruoan puolesta ja vouhkasin kirjasta puoli vuotta. 2006 julkaistu Omnivore's Dilemma ei yllä aivan samalle tasolle mutta aiheuttaa erinomaisesti epämukavuutta ja tunnontuskia ruokavalinnoista. Kirjassa Pollan ruotii (amerikkalaista) tehotuotantoa, tehotuotettua luomuruokaa, superluomua ja itse metsästettyä ja kerättyä ruokaa sekä ekologisesta että syöjän subjektiivisesta näkökulmasta. Amerikkalaisen ruoantuotannon pahimmat kauhukuvat eivät onneksi ole rantautuneet Eurooppaan, mutta kirja onnistui siitä huolimatta nostamaan paljon pohdittavaa niin omista ruokavalinnoista kuin maailmanlaajuisesta ruokajärjestelmästäkin. Mukaansatempaavasti alkaneen kirjan draivi laski loppua kohti, mutta lopputuloksena on ehdottomasti lukusuosituksen arvoinen opas!

Marie Kondo – KonMari
Siskon kirjahyllystä löytynyt järjestelijän raamattu oli mukavan nopeaa luettavaa, ja selasin sen loppuun vierailuviikonlopun aikana. Väliin sattui aikamoista hömppääkin (toinen hömppä eli Me Naisten kolumni muistuttaa hyvin liiallisen konmarittamisen vaaroista), enkä ihan allekirjoittanut rivien välistä kuultavaa stereotypistä sukupuolikuvaa, mutta oli siellä ihan hyviäkin vinkkejä. En ole suunnitellut vielä varsinaista KonMari-operaatiota Suomeen palattuani, mutta kirjan luettua kyllä vähän houkuttaa karsia tavaramäärää…

Miika Nousiainen – Juurihoito
Listan pakollinen kaunokirjallisuuden edustaja! Sisko iski myös Juurihoidon käteeni vierailuni päätteeksi, mikä olikin hyvä, sillä yli 9 tunnin bussimatkalla Mannheimista Hampuriin oli ruhtinaallisesti aikaa lukaista kirja kertaheitolla. Isänsä hylkäämä Pekka törmää aikuisena juurihoidossa velipuoleensa hammaslääkäri-Eskoon, jonka olemassaolosta hän ei tiennyt mitään. Miehet lähtevät selvittämään isänsä vaiherikasta elämää aina Lieksasta Australian peräkylille ja löytävät matkan varrelta sisaruksia vaikka muille jakaa. Huumorilla ryyditetystä kirjasta jäi jäljelle ihanan naiivi varmuus maailman hyvyydestä ja suvaitsevaisuuden helppoudesta. Loistavaa hyvän mielen mielen luettavaa. 


Lukulistalla on vielä muutama opus. Kunhan saan tämänhetkisen maailmanhistoriapläjäyksen eli Jared Diamondin Guns, Germs and Steel -kirjan luettua, on odottamassa vielä niin ikään siskon lainaama Capital sekä ruoantuotannon kestämättömyyttä käsittelevä saksalainen Harte Kost. Todennäköisestihän ne jää  kyllä lukematta, kun koulun alettua keskittymiskykyä riittää korkeintaan hömppäkirjoille.

Mitä te olette viime aikoina lukeneet?

Kahvihifistelyn ABC

torstai 24. elokuuta 2017

Kahvihifistely ja pienpanimojen IPA-oluet kuuluvat hipsterin arkeen kuin cousteau-pipo päähän. IPAa  en ole koskaan ymmärtänyt (rajansa sillä humaloinnilla saakeli), mutta vastineeksi olen tehnyt parhaani kahvin suhteen. 

Kaikki alkoi vaihtovuonna Mainzissa. Asuntolan kahvinkeitin oli mitä oli, joten ostin pienen ja kätevän presson. Pian löysin Mainzista symppiksen Müllerin kahvipaahtimon ja huomasin, että pressolla ja vastikään paahdetuilla pavuilla lopputuloksena oli niin hyvää sumppia, ettei siihen raaskinut edes maitoa kaataa. Heräsi kysymys, miksi olen juonut niin monta vuotta elämästäni suoraan sanottuna pahaa kahvia ja usein myös maksanut siitä, kun oikeasti hyvänmakuistakin on saatavilla. Sittemmin olen panostanut kahvinkeittoon milloin enemmän, milloin vähemmän. Baristatasosta olen vielä kaukana ("Mitä sanot, onko parempi keittää kahvi 88- vai 92-asteiseen veteen?") mutta jotain teen oikein, koska aamukahvihetkeni ovat päivieni kohokohtia.

Miten kahvilla sitten hifistellään? Pääasiassa homma toimii kuten viini-intoilu: sitä juodaan. Makuaisti kehittyy samalla nopeasti tunnistamaan eri makuja. Koska aihe on rakas, päätin jakaa teille rajallista asiantuntemustani vielä hieman yksityiskohtaisemmin. Siispä voilà, tästä postauksesta voit lukea (lähes) kaiken, mitä aloittelevan kahvihifistelijän kuuluu tietää!


Kahvi = papu

Mikä sitten on hyvää kahvia? Se on pitkälti makukysymys, sillä kahveissa on hämmentävän laaja makumaailma. Eräs berliiniläinen barista kertoi taannoin, että kahvissa on enemmän eri aromeja kuin viineissä. Tiedä häntä, mutta paljon niitä ainakin on. Kaiken a ja o on tietenkin kahvipapu. Keskinkertaisista pavuista ei saa bulkkikahvia parempaa tekemälläkään. Helpoin tapa parantaa kahvielämystä onkin yksinkertaisesti ostaa laadukasta kahvia. Valitettavasti laatu myös maksaa, joten Juhlamokan hinnalla ei hyvää kahvia saa.

Kahvin makuprofiili riippuu pitkälti siitä, millä alueella pavut kasvavat, aivan kuten viineissäkin. Lähtökohtaisesti Etelä-Amerikasta tulevista kahvipavuista saadaan pähkinäisiä ja suklaisia makuvivahteita ja täyteläistä suutuntumaa. Sen vastakohtana itä-afrikkalaisista pavuista tehty kahvi on yleensä kevyempää ja marjaisemman makuista – äärimmillään se muistuttaa melkein enemmän teetä kuin kahvia. Siihen loppuu minun papusivistykseni, ja aasialaisista kahveista en osaakaan sanoa sitäkään vähää.

Kahvin makuun vaikuttaa kasvumaan lisäksi sata muutakin asiaa. Paahtoaste on tietysti ilmeinen, mutta kunnon hifistelijät pohtivat myös raakapavun prosessointia: Onko papu pesty, kuivattu auringossa vai siltä väliltä? Minulle ja makuaistilleni tällä ei ole mitään väliä, joten ei tästä sen enempää. 


Kahvinkeitto ≈ välineurheilu

Halutessaan kaikesta saa välineurheilua, niin myös kahvinkeitosta. Kahvihifistelyssä plussaa on, ettei välineisiin tarvitse kuitenkaan välttämättä upottaa satoja euroja. (Joskin on aivan mahdollista, espressokoneista haaveilevilla vilkkuvat tonnit silmissä.) Kahvittelun saa uudelle asteelle jo pelkällä kahvimyllylläkin. Vastajauhetuista kahvinpuruista lähtee aivan eri tavalla makua kuin kuukausia sitten vakuumiin pakatuista puruista, jotka ovat lojuneet viikkokaupalla avattuna kaapissa. Käsikäyttöinen mylly ei ole edes mikään mainittava investointi, vaan hyviä saa jo muutamalla kympillä.

Kahvi maistuu tietenkin erilaiselta riippuen siitä, millä kojeella sen tekee. Espresson ja Moccamasterin eron ymmärtää paatunein kahvinvälttelijäkin. Kahvihifistelijältä voi löytyä myös muita kahvivekottimia, joilla kaikilla saadaan lopputulokseksi eri makuja. Itse esimerkiksi pidän tavallista kahvinkeitintä enemmän pressokahvista. Pressossa kahvinpurut uuttuvat vedessä kauemmin, jolloin kahviin irtoaa enemmän rasvoja ja maku on täyteläisempi. Ero on oikeasti huomattava.


Presson kaveriksi hankin pari vuotta sitten muovisylinterin näköisen Aeropressin. Sillä voi kikkailla uuttoprosessin ja jauhatuksen kanssa loputtomiin – itse en yleensä jaksa – mutta lähtökohtaisesti sanoisin Aeropress-kahvin olevan täyteläisyytensä puolesta jotain perussuodatinkahvin ja presson väliltä. Eräs hampurilainen barista tiesi myös valistaa, että Aeropressissä kahvin puristaminen paineella filtterin läpi korostaa myös kahvin hedelmäisempiä aromeja. 

Sitten on tietenkin vielä ties mitä perkolaattoria, mutteripannua ja Chemexiä. Vekottimien lukemattomasta määrästä ei tarvitse kuitenkaan hämääntyä, sillä loppupeleissä hyvän kahvin keittäminen on simppeliä, oli laite mikä tahansa. Siihen tarvitaan puruja ja vettä, avot!


Kahvi > osiensa summa

Kaikenlainen hifistely parantaa elämänlaatua, sanoo siskoni. Allekirjoitan väitteen täysin. Juon päivittäin 1-3 kertaa kahvia, joten miksi tyytyisin sumppiin, joka ei maistu hyvältä? Kahvikupposen väkertämiseen menee pari minuuttia kauemmin, mutta vastineeksi pysähdyn näiden kahvihetkien ääreen ihan eri tavalla. Se on arjen luksusta vailla vertaa.

Boheemiuden ytimessä

tiistai 15. elokuuta 2017

Jos Hampurissa jokin asia on mennyt putkeen, on se kohdalleni osuneet majapaikat. Kuten aiemmin hehkutin, olin onnesta soikeana kesäkuun kimppakämpästä. Alivuokrasopimus oli kuitenkin vain kuukaudelle, joten heinäkuun alussa vaihdoin asuntoa Hampurin-kesän loppuajaksi. Olin aika varma, ettei vaihtamalla parane, ja päätin suhtautua filosofisella tyyneydellä uuden kämpän lohkeilevaan maaliin, falskaaviin ikkunoihin ja olemattomaan eristykseen.

Filosofinen tyyneys osoittautui lopulta turhaksi, sillä olen hiljalleen rakastunut väliaikaiseen kotiini, kaikesta huolimatta. Asuntovanhuksemme ei ole tainnut peruskorjausta nähdä koko pitkän elämänsä aikana. Ikkunat ovat alkuperäisessä kunnossa ja keittiön katto kertoo omiaan siitä, kuinka yläkerran naapurilta petti vesieristeet. Koleina päivinä kosteus tunkee sisään, enkä halua edes ajatella lämmönhukkaa talvikuukausina. Mitä kodin viboihin tulee, kauhistelin aluksi, mihin hippikommuuniin olenkaan täällä päätynyt.


Vaan kuinkas kävikään. Luulen, että tulen Hampurista kaipaamaan eniten juuri tätä asuntoa. Omistusasunnoksi en tätä kyllä ottaisi, mutta en ole ikinä asunut yhtä charmikkaassa talossa. Kodillamme on ihan oma persoonansa. Keittiössä koko ikkunan peittävät köynnökset saavat unohtamaan, että ollaan sisätiloissa. Siinä ikkunalaudalla kelpaa siemailla kahvit ja ihailla vihreyttä.  Puulattiat, elämää nähneet pinnat ja eripariastiat saavat aikaan erinomaisen zen-olotilan. Viikonloppuina en malttaisi lähteä kotoa kaupungillekaan. ja ehdottomia lempihetkiäni ovatkin venyneet viikonloppuaamiaiset, joita voisin jatkaa tuntikaupalla. Kämppikseni taas ovat huomaavaisia herrasmiehiä, ja koko talon väki tuntuu olevan kavereita. Talon ulkorappuset ovat kadun suosituin hengailupaikka.

Täällä muistuu mieleen, ettei kaiken tarvitse olla aina uutta, vaan luovalla otteella lopputulos voi olla paljon kotoisampi ja mielenkiintoisempi. Kämppikseni ovat taiteellisella silmällä varustettuja käteviä isäntiä, jotka ovat jättäneet kädenjälkensä ympäri taloa. Hyviä kädenjälkiä ne ovatkin: lukulamppuni on vanha teatterin spottivalo, skeittilaudoista on saatu käteviä hyllyjä ja Vans-tennari ajaa ihan hyvin asiansa suojaruukkuna. Ikeaa saati design-huonekaluja ei meillä näy, mutta valoisia aamuja, keittiöstä raikuvaa hyvää musiikkia ja rentoa elämänasennetta sitäkin enemmän. 

Niinhän siinä sitten kävi, etten ole varmaan koskaan rakastanut majapaikkaani yhtä paljon kuin tätä boheemia talovanhusta. Olkoonkin että talvella taidan olla ihan tyytyväinen tamperelaisten asuntojen eristyksiin ja lämmitysjärjestelmiin.


10+1 kysymystä (osa-aikaiselle) ulkosuomalaiselle

lauantai 5. elokuuta 2017
Puolivälissä-blogin Päivi heitti minulle jo jonkin aikaa sitten blogihaasteena kysymyksiä ulkosuomalaisuudesta, joten on korkea aika ryhtyä tuumasta toimeen. Vain väliaikaisesti ulkomailla asuvana taidan olla rajatapaus, mutta koska tällaiset haasteet ovat aina hauskoja, viis veisaan tarkemmista ulkosuomalaismääritelmistä ja tartun haasteeseen silti. Kiitos Päivi!

Ulkosuomalaisuudesta puhuttaessa mietin Saksaa pohjaten nykyiseen sijaintiini Hampurissa ja Mainzissa vietettyyn vaihtovuoteen, mutta puoli vuotta Wienissä on vaikuttanut merkittävästi hinkuuni palata aina uudestaan germaanimaihin. Viime vuonna ulkomailla asumisesta kertyi lisää kokemusta, kun vietin kesän harjoittelussa Sveitsissä


1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuinmaassasi?

Saksa on suurempi kuin Suomi. Kokoero ei ole itseisarvo, mutta tänne mahtuu enemmän ihmisiä, ajatustapoja ja tilaa olla oma itsensä. Joskus tuntuu, että Saksassa minulla on enemmän vaihtoehtoja omanlaisen paikan löytämiseen. Hieman turhamaisestikin ajatellen minussa on täällä ulkomaalaisena myös jotain erilaista kuin muissa, kun taas Suomessa tunnen silloin tällöin hukkuvani massaan.

Toisekseen vaikka pelkkä materia ei teekään ihmistä onnelliseksi, Suomea parempi ostovoima nostaa elintasoani täällä. Ostan täällä enemmän ja monipuolisemmin luomua sekä tuoreita vihanneksia ja hedelmiä, koska niitä on tarjolla ja ne ovat halvempia. Leikin hipsteriä ostamalla kotiin Fritz-kolaa ja käyn enemmän kahviloissa ja viinibaareissa. Arjen ulkoiset puitteet vastaavat täällä enemmän sitä, minkälaisesta elämäntyylistä haaveilen. 

Ehdoton plussa on myös ilmasto. Ei ole täällä marraskuun räntäsateita tai kesäkuun +10 astetta. Sateinen Pohjois-Saksa on toki asia erikseen, mutta varsinkin etelämmässä kesä kestää helposti pari kuukautta kauemmin ja elämä siirtyy enemmän ulkoilmaan. 


2. Entä ikävintä?

Mietin tätä tosi pitkään, mutten keksinyt mitään, mikä Saksassa itsessään ärsyttäisi. Käteisellä maksaminen? Siihen tottuu nopeasti. Naurettavat nettikiintiöt puhelinliittymissä? Käytän täällä suomalaista, ei haittaa. Perinteinen saksalainen besserwisser-miestyyppi, joka tietää kaikesta kaiken eikä ujostele kertoa sitä? Pidemmän päälle väsyttävää seuraa mutta pienissä määrin varsin huvittava tapaus.

En ole tainnut koskaan asua täällä tarpeeksi kauan väsyäkseni saksalaisen kulttuurin piirteisiin. Ikävintä on pikemminkin se, etten pääse kunnolla kotiutumaan oikein mihinkään maahan vaihtaessani jatkuvasti maisemaa. Saksassa tämä näkyy siinä, että olen usein pihalla: keskusteluissa, etiketin mukaisessa puhuttelussa, puheenaiheissa. Kaikissa vuorovaikutustilanteissa joutuu näkemään enemmän vaivaa ja ajoittainen ulkopuolisuuden tunne on vain hyväksyttävä. 


3.  Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan kahdeksi viikoksi, mihin menisit?

Portugaliin! Olen haaveillut Portugaliin matkustamisesta jo vuosia, mutta se ei ole ikinä osunut matkan varrelle. Olisi ihana kierrellä Lissabonissa, Portossa ja rannikolla pari viikkoa ja tutustua maahan kaikessa rauhassa. Viime aikoina olen haaveillut myös alppilomasta Itävallassa. Wienissä ollessa on Itävallan vuoristoiset länsiosat jäivät olemattomalle huomiolle. Parissa viikossa ehtisi nähdä pari isompaakin kaupunkia ja eritoten käydä reippailemassa alppimaisemissa. 

4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan?

Sinne Itävaltaan tietty! Tosin tällä kertaa kohteena ei olisi sama armas Wien vaan maan länsiosat, joissa en ole ikinä käynyt, joten tätä ei ehkä lasketa. Puola on toinen maa, jossa olisi mielenkiintoista käydä uudestaan. Etenkin Varsovasta jäi sellainen olo, että kaupunkiin pitäisi päästä tutustumaan ajan kanssa.

5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat ulkomailla?

En ikinä Suomessa himoitse salmiakkia, mutta germaanimaissa sitä tekee aina mieli juuri siksi, ettei sitä saa. Hampurin lakua ja salmiakkia notkuvat karkkihyllyt ovat tässä tosin poikkeus, joten tällä haavaa ei ole tarvinnut sitä ikävöidä. Uunituoretta ruislimppua kaipaan joskus, mutta saksalainen leipä on kyllä niin hyvää, että ikävä iskee aika harvoin. Saksassa haaveilen aina marjastamisesta ja sienestämisestä, vaikken sitä Suomessa ikinä tee – lähinnä siksi, että olen aina parhaimmat marja- ja sienikaudet ulkomailla. 


6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?

Heti syyskuussa, kääk! Kokonaan toinen kysymys onkin, muutanko koskaan pysyvästi ulkomaille. Hinku on välillä kova, ja joskus taas Suomi tuntuu ihan hyvältä paikalta rakentaa koti. Kaukana horisontissa häämöttää valmistuminen yliopistosta, ja saa nähdä, minne tie sen jälkeen vie. 

7. Mikä on asuinmaasi hauskin/mielenkiintoisin juhlapyhä?

Karnevaalikulttuuri on jäänyt elävästi mieleen, sillä entinen vaihtokaupunkini Mainz on yksi Saksan suurimmista karnevaalikaupungeista. Tampereen kokoiseen kaupunkiin pakkautuu karnevaaliaikaan parhaimmillaan yli miljoona ihmistä, kaikki naamioasuissa ja juhlatunnelmassa. Samaan katujuhlaan mahtuu lapsiperheitä, poliittinen satiiri ja ensihumalaansa juovia teinejä. 

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?

Edestakaisin muuttaminen. Viimeisen 4 vuoden aikana pisin aikana yhdessä maassa putkeen on ollut 11 kuukautta. Siinä ajassa en ehdi asettua ulkomaille mutta Tampereellakin olen koko ajan lähtökuopissa. Välitilassa eläminen on ollut jännittävääkin: kun ei ole sitonut itseään tiettyyn paikkaan, ovat kaikki ovet auki. Pidemmän päälle siirtolaiselämä alkaa kuitenkin väsyttää, ja olen huomannut viime aikoina kaipaavani jotain kiintopistettä, jonne voisin rakentaa kodin ja pysyä siellä edes muutamia vuosia. 


9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muualla kuin Suomessa tai tämänhetkisessä asuinmaassasi?

Totta puhuen olen varsin nirso näissä maa-asioissa. Suomen ja Saksan lisäksi voisin hyvinkin harkita Itävaltaa, mutta muita asuinmaita en ole tainnut koskaan tosissani edes miettiä. En kaipaa elämääni suuria kulttuurisokkeja tai totutusta poikkeavaa elämäntyyliä, ja germaanimaihin kotoutuminen on suomalaiselle varsin helppoa. Myös kieli rajoittaa vaihtoehtoja. Uuteen kotimaahan on huomattavasti vaivalloisempaa päästä sisään, jos ei puhu kieltä, ja toisaalta kieltenopiskelijana tiedän varsin hyvin, kuinka paljon aikaa ja energiaa vie oppia uusi kieli alkeista C1-C2-tasolle. Saksa on kiinnostaunt kielenä ja kulttuurina niin paljon, että olen nähnyt sen vaivan mielelläni, mutta en halua aloittaa kaikkea alusta, jos ei ole pakko. 

10. Mikä oli vuoden 2016 mieleenjäävin hetki?

En osaa ajatella mitään tiettyä käänteentekevää hetkeä viime vuodelta, mutta mieleen on jäänyt Sveitsissä vietetyn kesän kepeys. Kerrankin jätin stressaamisen tein sen sijaan juuri sitä, mitä mieleen tuli: nautin kesähelteistä, join paljon viiniä, rakastuin vuoristomaisemiin, kävin joenrannassa lukemassa enkä murehtinut tulevasta tippaakaan. Se kesä tuntui hyvällä tavalla loputtomalta.

11. Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna? Minne? 

Ennen kotiinpaluuta luvassa on vielä visiitti siskon luo Etelä-Saksaan. Varsinaisia ulkomaanreissuja ei Saksasta palattuani taida olla luvassa ennen ensi vuotta, ellen sitten keksi spontaanisti jotain opiskelijabudjettiin sopivaa kohdetta. Olisi hauskaa reissata pitkästä aikaa kotimaassakin, mutta Suomen loppusyksy ei välttämättä kannusta kotimaanmatkailuun. 


Haaste kiertänyt jo niin monen ulkosuomalaisen blogissa, että laitan sen avoimena eteenpäin. Sinä ulkosuomalainen bloggaaja (kuten allekirjoittaneesta huomaa, on määritelmä varsin väljä), joka et ole vielä tähän tarttunut, anna palaa!

Säännöt Liebster Awardin vastaanottamiseen: 

  • Kirjoita postaus palkinnon saamisesta ja julkaise se blogissasi
  • Kiitä henkilöä, joka nimitti blogisi ja linkkaa hänen bloginsa postauksessasi
  • Lisää blogiisi Liebster Awardin logo osoitukseksi palkinnosta
  • Lisää postaukseen myös palkinnon säännöt
  • Vastaa palkinnon antajan esittämiin kysymyksiin
  • Nimitä 5-11 uutta blogia
  • Keksi kysymykset bloggaajille, jotka nimität
  • Ilmoita nimityksestä valitsemillesi bloggaajille ja linkkaa oma postauksesi heille
  • Linkkaa Liebster Award -postauksesi myös sinut nimittäneen blogin postaukseen

8+1 erilaista vinkkiä Amsterdamiin

tiistai 1. elokuuta 2017
Amsterdam on niitä kaupunkeja, joissa olen aina halunnut käydä. Kanaalit tarkoittavat paljon vettä, ja kaupunki, jossa on paljon vesielementtejä ei ole koskaan huono asia (paitsi kun se tulee monsuunin muodossa taivaalta). Hollanti on kiinnostanut myös maana. Sehän on vähän niin kuin Saksa, paitsi että ihmiset ovat vielä rennompia, tekevät hyvää juustoa ja puhuvat rumaa mutta hassua kieltä. Tällä kertaa onni tuli Eurooppaa kiertävän ystävän muodossa, joka ehdotti viikonlopputreffejä Amsterdamiin. No mikä jottei, sanoin minä, täällä Hampurissahan olen jo melkein huudeilla. 

Olimme saaneet kasan loistavia vinkkejä viikonloppureissuamme varten. Perinteisestihän siinä kuitenkin kävi, eli seurasimme pitkälti intuitiotamme kykenemättä sen suurempiin suunnitelmiin. Lisäksi matkaseurani on minuakin allergisempi turistikeskittymille, joten muun muassa kulttuuriosuudeksi kaavailtu Banksyn näyttely jäi näkemättä tuskastuttavan pitkän jonon vuoksi. Sen sijaan kävelimme viikonlopun aikana lähemmäs 50 kilometriä, lepäsimme säännöllisin väliajoin kahvilla tai viinilasillisilla ja kolusimme lukemattomat design- ja vintage-vaatekaupat. 

Turistiviikonlopun kunniaksi listasin perehtymättömän matkailijan vinkit, joilla viikonlopun Amsterdamissa saa todistetusti hyvin kulumaan. Olkaa hyvät:


Seuraa pyöräilijöitä mutta älä jää alle. Amsterdamia väitetään pyöräilijöiden paratiisiksi, eikä syyttä: ne ovat vallanneet koko kaupungin. Pyöräliikenteen häkellyttävän määrän lisäksi sen laatu hämmensi. Kolmen päivän aikana näkemämme läheltä piti –tilanteet takasivat meille pysyvästi taivaita hipovat sykkeet, kun taas itsetuhoiset pyöräilijät eivät olleet melkein-kolareista moksiskaan. Todennäköisyyksiä uhmaten emme kaikesta huolimatta todistaneet yhtäkään kolaria saati jääneet itse pyörän alle. 

Hämmenny hollannin kielestä. Onko se englantia? Tanskaa? Ärrävikaista saksaa? Kurkkuvika? Kaunista kuunneltavaa hollanti ei ole, mutta ainakin saksanörtistä on hauskaa kuunnella tuttuja sanoja käsittämättömällä nuotilla.

Ole ruokakauppaturisti. Ruokakauppojen tutkiminen on mielenkiintoisimpia ajanvietteitä ulkomailla. Hollannissa huomion kiinnittivät leivän päälle levitettävät strösselit (kenen idea tämä on?), kunnioitettavat juustovalikoimat sekä eriväristen ja -kokoisten smoothiepullojen rivistöt. Hyväksyimme ilolla karkkihyllyn lakuvalikoiman ja paheksuimme hollantilaisten fiksaatiota pilata täysin hyvät sämpylänsä rusinoilla.

Majoitu kuin amsterdamilainen. Amsterdamin haastava asuntotilanne veneasuntoineen lienee tuttua kauraa. Pääsimme kokemaan asumisratkaisun luovuuden itsekin. Vuokrasimme viikonlopuksi kivasta Oud-Westin kaupunginosasta yksiön, joka paljastui jäätelökioskin takahuoneeksi. Kirjaimellisesti. Asuntoon kuljettiin kioskin läpi ja suihku oltiin askarreltu komeroon. Mikäs siinä. 


Kierrä vintage-putiikeissa. Amsterdamista löytyi vintagea, second hand-kauppaa ja trendikkäitä vaateputiikkeja joka lähtöön. Kunnioitettavin keskittymä löytyi keskustan tuntumasta de 9 straatjes eli the 9 streets -korttelista, mutta kaikkea kivaa löytyi myös mm. Jordaanin ja Oud-Westin kaupunginosista. 

Tutustu de 9 straatjesiin illalla uudestaan. Päivisin design-putiikit ja kahvilat vetävät 9 kadun keskittymän täyteen ihmisiä, mutta iltaisin korttelin rauhallisempi tunnelma vie mennessään. Isojen kanaalien väliin jäävä naapurusto on Amsterdamia kauneimmillaan. Janon yllättäessä iltaa voi siirtyä viettämään drinkkien äärelle ihanassa Brix-kahvilassa.

Vietä iltaa De Pijp-kaupunginosassa. Kuuleman mukaan Amsterdamin trendikkäin kahvila- ja baarikeskittymä, eikä valinnanvarasta ainakaan ollut pulaa. 

Syö vegaanien pyhiinvaelluskohteessa Vegan Junk Food Barissa. Tämän paikan mättöruokaa on hehkutettu ilmeisesti noin jokaisessa sosiaalisen median vegaanikanavassa. Paikka sulkee ikävä kyllä jo klo 22, vaikka sapuska olisi omiaan pitkän baari-illan päätteeksi.



Istu tuntikaupalla puistossa ja anna koirien tuoda iloa elämääsi. Sunnuntaina päädyimme spontaanille piknikille Museumsplein-viheralueelle keskelle Amsterdamia. Parin tunnin aikana näimme lukuisia turistikuvia, hääkuvauksen, jalkapallotreenit ja, mikä parasta, monta onnellista koirakohtaamista. Sydämemme vei erityisesti kaksi hönöä pentua, jotka kokoerostaan huolimatta löysivät toisistaan sielunkumppanit.  

Yksin kahvilla

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Olen saattanutkin jo mainita, että rakastan kahviloita. Tampereen arjessa niissä tulee käytyä valitettavan harvoin (kukkaroni tosin kiittää), mutta uusissa kaupungeissa ympäristöni hahmottaminen perustuu kahviloissa ravaamiseen. Taktiikkani on selvittää etukäteen lupaavan oloinen kuppila tuntemattomilta seuduilta. Samalla tulee nähtyä uusia alueita, eikä kaupungilla pyöriminen rasita liikaa, kun jalkoja pääsee lepuuttamaan hyvän cappuccinon äärellä.

Ei tulle yllätyksenä, että Hampurin kokoisessa kaupungissa riittää kahviloita joka makuun. Olenkin ottanut projektikseni testata jotain uutta kahvipaikkaa viikonloppuisin, kun aikataulu on vapaa kuin ellun kanoilla. Harrastus on tuonut mukanaan ahaa-elämyksen: kahviloissa on ihanaa käydä yksin!


En ole oikein ikinä tajunnut oman elämänsä J.K. Rowlingseja, jotka tuhlaavat roposensa kahviloiden sumppiin ja hukkaavat kauniin interiöörin nenä kiinni tenttikirjassa tai läppärissä. Halvemmaksi tulee keittää kahvit kotona ja eihän sitä kahvilan melussa pysty keskittymäänkään. Täällä olen kuitenkin valaistunut. Sympaattiset kahvilat ovat aina nostaneet inspiraatioasteeni tappiin, joten miksi sitä ei hyödyntäisi? Hyvä kuppi kahvia viereen, kirja auki ja avot – täydellinen oma kupla on valmis. Ihan parasta on päiväkirjan kirjoittaminen kahvilassa. Kirjoittaminen on harvemmin tuntunut yhtä vaivattomalta, ja pisimmät tekstit ovatkin syntyneet juuri Hampurissa. Myös läppärin raahaaminen kahviloihin kannattaa, sillä blogiinkin eksyy raapustuksia cappuccinojen ja kakkupalojen ääreltä.

Tällä kertaa löysin tieni Café Johannaan, ja onneksi näin! Hiljaisella kadulla sijaitseva kahvila on lähellä vilkkaampia mestoja mutta sopivasti piilossa puistikon takana. Yhden seinän kokoisesta ikkunasta ja sisustuksesta paikka saa heti täyden kympin (tiskipyyhkeet pöytäliinoina, miksi ei?) , ja tilaamani suklaakakkupala oli yksi parhaita, joita olen elämässäni syönyt – ja se on paljon sanottu, sillä suklaakakuista meikäläisellä riittää kyllä kokemusta. Ihanaa saksalaisissa kahviloissa on sekin, ettei parhaimpia paikkoja ole yleensä hinnalla pilattu. Johannakin pyysi cappuccinosta ja kakkupalasta perinteiset alle 6 euroa. Iso peukku tälle paikalle!


Venusberg 26
20459 Hampuri

Viikonloppu Bremenissä

keskiviikko 19. heinäkuuta 2017

Suurkaupungeista on tunnetusti vaikea poistua. Vaihtovuonna yksi ystävä päätyi Berliiniin ja kotiutui sinne niin visusti, että kesti kuukausia houkutella hänet kylään edes Saksan sisällä. Sitten menin itse Wieniin ja ymmärsin yhtäkkiä lähtemisen vaikeuden. Itävallan kruununjalokivi oli niin itseriittoinen, että jopa tunnin matkan päässä sijainnut Bratislava oli lopulta ylivoimaisen matkan päässä, Itävallan nähtävyyksistä puhumattakaan. Minkäs teet, kun asuinkaupungissakin riittää tekemistä ja nähtävää enemmän kuin aikaa on? 

Siksipä olenkin varsin ylpeä, että uskaltauduin jättämään Hampurin oman onnensa nojaan yhdeksi yöksi. Entinen opiskelukaveri kutsui minut kylään kotikaupunkiinsa Bremeniin, joten pääsin tutustumaan uuteen Pohjois-Saksan nurkkaan. Hyvä niin, sillä paikallistuntemukseni on edelleen varsin hataralla pohjalla.


Bremeniä ajatellessa mieleeni tuli ensimmäisinä ruma jälleenrakennusarkkitehtuuri,  teollisuus ja pohjoissaksalaisen sään harmaus – Bremenin soittoniekat sen sijaan eivät, mikä kertonee enemmän vireystilastani kuin kaupungin imagosta. Harmaan sään kohdalla osuin oikeaan, mutta muuten kaupunki yllätti oikein positiivisesti. 

Bremen on noin Helsingin kokoinen hansakaupunki, ja Saksassakin asukasluvultaan 11. suurin. Se tuntui kuitenkin paljon pienemmältä, joskin Hampurin ihmisvilinän jälkeen varmaan mikä tahansa alle miljoonan asukkaan keskittymä tuntuu kylältä. Väenpaljouteenkin väsyy, ja Bremenin sympaattiset pikkukaupunkivibat tuntuivat vaihteeksi erityisen virkistäviltä.

60-luvun betonirumiluksia oli paljon odotettua vähemmän, ja niiden joukosta paljastui muun muassa pieni mutta sitäkin kauniimpi vanhakaupunki. Keskiaikaiset kapeat kujat ja pienet talot, puistossa mutkitteleva vallihauta ja ikivanhan raatihuoneen ruutuikkunat muistuttivat kaupungin kunnioitettavan mittaisesta historiasta. Viime vuosien aikana myös hipsterit ovat kotiutuneet Bremeniin, ja Viertel-kaupunginosasta löytyi kaikki vaadittava. Vasemmistohippikommuunien ja graffitien lisäksi keskittymästä löytyi kiitettävä kahvila-ja baaritarjonta sekä kivitaloidyllejä ruusupuineen. Mitä muuta ihminen kaipaisi viikonloppuvisiitille?


Parasta viikonlopussa oli loppujen lopuksi kuitenkin vain oleminen. Hampuri on mahtava kaupunki, mutta miljoonakaupungin väenpaljous väsyttää. Vielä kun takana oli varsin vähäuninen viikko, oli kiireetön viikonloppu ihanan paikallisoppaan kanssa juuri sitä, mitä kaipasinkin. Käyskenneltiin ympäri kaupunkia, käytiin useaan otteeseen kahvilla (emäntäni oli kahvilafani-sielunkumppanini, hurraa!), eikä tehty mitään erikoista. 11 tunnin yöunien jälkeen oli mahtavaa herätä suoraan aamupalapöytään leipomosta haettujen tuoreiden sämpylöiden tuoksun houkuttelemana.

Kesän harmonisimman hetken löysin bremeniläisen rivitalon puutarhasta,  jossa istuttiin tuntikaupalla rosé-lasillisten äärellä ja ihailtiin pimenevää lauantai-iltaa. Pohjois-Saksan raikkaat kesäillat muistuttavat Suomesta ja lapsuudesta, ja olo oli kotoisampi kuin aikoihin.

Kiitos Bremen, pidit minua hyvänä!